Hämmästyksekseni näin rukoilijasirkan kerran, muutamien paastoamispäivien jälkeen nälkäisenä kuin suden, syövän itsensä kokoisen tai isomman matkasirkan aivan siipiä myöten. Tämän jättiläisotuksen järsimiseen kului kaksi tuntia. Semmoinen ylensyöminen on kuitenkin harvinaista. Vain kaksi kertaa olen nähnyt niin tapahtuvan aina kummastellen, miten tuo ahmatti sai suoliinsa sopimaan semmoisen ravintomäärän ja miten se kumosi selviön, että sisältö on pienempi kuin astia.
Rukoilijasirkan tavalliseen ruokalistaan häkissä kuuluu erimuotoiset ja -lajiset ketosirkat, joista se ei jätä jälelle muuta kuin kuivat siivet. Jalat, kitininen iholuusto, kaikki ovat kadonneet. Se vie takapaistin, saaliin paksut hyppyjalat suuhunsa, maistelee ja pureksii niitä nähtävän tyytyväisenä. Siitä lie sirkan pullea reisi yhtä hyvä makupala kuin meistä kappale lammasta.
Mantis aloittaa syömisensä saaliin niskasta. Toisella raatelujalallaan se pitää keihästettyä otusta keskipaikoilta kiinni ja toisella painaa sen päätä, että kaula päältäpäin paljastuu. Tähän kitinittömään paikkaan se iskee kuononsa ja pureutuu kiinni. Niskaan tulee leveä haava. Kun aivohermosolmut vahingoittuvat, herpoutuvat heinäsirkan potkimiset, ja saalis on pian vain eloton raato, josta peto saa valita makupalat mielensä mukaan.
Rukoilijasirkan lemmenvehkeet.
Mitä me edellisessä luvussa saimme tietää rukoilijasirkan (Mantis religiosa L.) elämäntavoista, ei juuri ole sopusoinnussa sen nimen kanssa. Rukoilijan otaksuisi olevan hiljaisen, hurskaan ja jumalisen hyönteisen, mutta se onkin kannibali, julma kummittelija, joka pelästytettyään saaliinsa lamaan, pureksii sen aivot. Mutta tämä ei vielä ole kaikista kauheinta. Oman sukunsa kanssa tekemisissä ollen on sillä tapoja, jotka ovat vielä julmempia kuin tässä suhteessa pahamaineisten hämähäkkien.
Vähentääkseni pöydälläni olevien häkkien lukua, saadakseni sijaa riittämään koko eläintarhalleni panen yhteen ja samaan häkkiin useampia rukoilijasirkkanaaraita, joskus kymmenkunnan. Tilan vuoksi sopii yhdessä asuminen kyllä. Häkki on tarpeeksi avara vangeille, jotka raskaan takaruumiinsa takia liikkuvat verrattain vähän. Häkin verkkoon tarttuneina ne sulattavat ruokaansa liikkumattomina tai odottavat saaliin lähestymistä. Niin ne tekevät vapaudessaankin pensaikossa.
Yhdessäelämisellä on kuitenkin vaaransa. Tiedän, että jos heinät loppuvat heinähäkistä, niin rauhalliset aasitkin käyvät potkusille. Vähemmän säyseät ruokavieraani voisivat nälkäisinä hyvin pian kiukustua ja alkaa tapella keskenään. Siksipä pidänkin häkeissä runsaasti muonaa ja tuon joka päivä uusia heinäsirkkoja. Jos kansan kapina syttyy, niin ei ainakaan nälänhätä ole siihen syynä.
Aluksi eivät asiat mene ollenkaan hullusti. Kansa elää rauhassa, jokainen rukoilijasirkka sieppaa ja jyrsii, mitä liikkuu sen lähettyvillä, eikä rakenna riitaa naapuriensa kanssa. Mutta sovinnollisuuden aika on lyhyt. Naaraan ruumis paksunee, munasarjoissa kypsyy munajonot, ja munimisaika lähestyy. Mustasukkaisuuden puuskia puhkeaa, vaikkei ole saapuvilla yhtään ainoaa koirasta, joka voisi naaraita kiihoittaa. Munarauhasen toiminta myllertää koko väestön ja kiihoittaa syömään toisiansa. Syntyy hälinä, kahakka ja kannibalijuhlat. Taas otetaan uhka-asentoja, suhistetaan siipiä ja ojennetaan koukkuharat ilmaan. Nämä vihaiset mielenosoitukset eivät ole uhkaavampia heinäsirkkaa ja hepokattia vastaan.
Ilman huomaamaani syytä asettuu kaksi naapurusta äkkiä sota-asentoon. Ne kääntelevät päätään oikealle ja vasemmalle yllyttääkseen toisiaan taisteluun, ne heittävät toisiinsa halveksivia silmäyksiä. Takaruumiin hankauksesta siipiä vasten syntynyt puf, puf on merkkinä hyökkäykseen. Jos kaksintaistelu päättyy ensimäiseen naarmuun eikä jätä vakavampia seurauksia, niin avautuvat pyyntijalkojen pihdit kuten kirjan lehdet ja laskeutuvat eturuumiin sivuille. Se on mahtava asento, mutta ei niin julma kuin kamppailtaessa elämästä ja kuolemasta.
Sitten työntyy toinen koukkuhara nopeasti eteen keihästääkseen vastustajan sekä vetäytyy yhtä nopeasti takaisin kätköönsä. Vastustaja tekee vastaiskun. Kaksi kissaa lyödessään käpälillään toisiaan korvalle tekee samanlaisia miekkailuharjoituksia. Jos toisen pehmeälle vatsalle kihoaa pisara verta, joskus haavan syntymättäkin, tunnustaa se tulleensa voitetuksi ja vetäytyy pois. Toinen laskee kokoon sotalippunsa, siipensä, ja alkaa näennäisesti tyynenä tuumia heinäsirkkametsästystä, vaikka on kuitenkin aina taisteluun valmiina.