Kerran minua hämmästytti eräs kamala pariskunta. Tapaus on seuraava. Koiras on täyttämässä elämänsä tehtäviä ja pitää lujasti kiinni naaraasta, mutta sillä onnettomalla ei ole päätä, ei kaulaa, tuskin eturuumistakaan. Naaras sitävastoin, pää olan yli kääntyneenä, jatkaa hyvin levollisena suloisen rakastettunsa tähteitten nakertelua. Siitä huolimatta on tuo maskulininen tynkä, tiukasti kiinni takertuneena, täydessä toimessa!
Rakkaus on kuolemaa voimakkaampi, sanotaan. Aivan kirjaimellisesti käsitettynä ei tämä mietelmä tulle koskaan tämän loistavammin todistetuksi. Päätön, puoleksi syöty raato koettaa antaa elämää uusille sukupolville. Se ei päästä naarasta, ennenkuin naaras on repinyt sen takaruumiin, jossa sukupuolielimet ovat.
Voi jossakin määrin käsittää, että naaras, joka ei ole liian turhantarkka tunneasioissa, syö rakastettunsa häiden jälkeen, jolloin rakkaasta ei ole enää muuta hyötyä, mutta että se järsii sitä yhdynnän aikana, se voittaa kaiken, mitä julminkaan mielikuvitus voi haaveilla. Minä olen nähnyt siten tapahtuvan, nähnyt sen omin silmin, enkä ole vielä toipunut hämmästyksestäni. Voisiko koiras puolustautua tai paeta naarasta juuri parittelemisen kestäessä? Eihän toki.
Rukoilijasirkan rakkaus on siis varsin surullista, ehkäpä vielä surullisempaa kuin hämähäkin. Tunnustan kyllä, että vankilan ahtaus edistää koirasten murhaamista, mutta syy tähän teurastukseen on toinen.
Ehkäpä se on muisto geologisilta ajoilta, kivihiilikaudelta, jolloin hyönteinen kehittyi niin luonnottoman kiimaiseksi. Suorasiipiset, joihin rukoilijasirkkakin kuuluu, ovat hyönteismaailman esikoisia. Kömpelöinä ne harhailivat puusaniaismetsissä, ja vaillinainen oli niiden muodonvaihdos kuten vielä nytkin. Silloin oli niiden valta-aika, silloin, kun ei vielä ollut hyönteisiä, joiden muodonvaihdos olisi ollut täydellinen, ei ollut perhosia, ei kovakuoriaisia, ei kärpäsiä eikä kimalaisia. Tavat eivät olleet lempeät siihen aikaan, jolloin raju intohimo pakoitti hävittämään, että luotaisiin uutta. Rukoilijasirkat, muinoisten hyönteiskummitusten vähäiset jälkeläiset, jatkavat kai senaikaisia rakastelumenoja.
Muidenkin rukoilijasirkkojen heimoon kuuluvien lajien naaraat syövät koiraitaan. Pieni väritön rukoilijasirkkakin (Ameles decolor Charp), joka on vankeudessa niin kiltti ja rauhallinen eikä koskaan rakenna riitaa naapuriensa kanssa, vaikka niitä on runsaasti häkissä, sekin sieppaa koiraansa kiinni ja syö sen yhtä julmasti kuin Mantis religiosa. Koettelen retkilläni hankkia naaraille välttämättömän tarpeellisia seuralaisia, mutta tuskin olen ehtinyt pistää laihan, siivekkään koiraan häkkiin, kun joku naaras sen sieppaa ja syö, naaras, joka ei enää tarvitse sen apua. Kun munarauhaset ovat tyydytetyt, kammovat molempien lajien naaraat koiraita tai pikemminkin ne pitävät niitä vain erinomaisina riistapaloina.
Kaskaan laulu.
Cicada plebeja Scop.
Kotiseudullani Sérignanissa on viisi lajia laulukaskaita, joista yleisimmät ovat tavallinen laulukaskas (Cicada plebeja Scop.) ja saarnilaulukaskas (Cicada plebeja fraxini). Suurin on tavallinen laulukaskas, jonka soittokoneesta teen ensiksi selkoa.
Koiraan keskiruumiin alapuolella, juuri viimeisen jalkaparin takana on kaksi puolipyöreää levyä, joista oikealla oleva peittää hiukan vasenta. Ne ovat luukut, katteet, sanalla sanoen, soittokoneen kannet. Jos niitä kohottaa, näkee niiden alla kaksi laajaa lokeroa, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Provencelaiset sanovat niitä kappeleiksi (li capello) ja molempia yhteisesti kirkoksi (la glèiso). Etuosassa sulkee ne hieno, pehmeä ja kermankeltainen kalvo, takaosassa kuiva kelmu, joka välkkyy kuin saippuakupla sateenkaarenvärisenä. Sitä provencelaiset kutsuvat peiliksi (mirau).