Sen häntä, oikeammin eläimen takaruumis, on viisinivelinen muistuttaen jossakin määrin helminauhaa. Kuudes, viimeinen nivelrengas on rakkomainen. Sen päässä on kova, terävä ja käyrä myrkkykoukku. Kun häntä on suoraksi ojennettu, on koukun kärki alaspäin, mutta asetta käyttäessä taipuu häntä selän yli eteen ja pisto tapahtuu alhaalta ylöspäin. Täten skorpionit aina menettelevät, mutta yleensäkin ovat siinä asennossa, pitävät piikkinsä selkäpuolelle käännettynä sekä liikkuessaan että levätessään, vain harvoin on ruumis suorana.
Skorpionin jalkamainen toinen leukapari päättyy pihteihin. Ne ovat kuten suunosiin kuuluvat kädet ja muistuttavat paljon kravun saksia. Niiitä raajoja käyttää skorpioni taistellessaan ja tutkiessaan sille outoja esineitä. Liikkuessaan pitää eläin ne eteen ojennettuina, sakset avattuina valmiina tarttumaan siihen, mitä tulee vastaan. Jos vastaantulija on vihollinen, joka on lävistettävä myrkkytikarilla, niin tarttuu se siihen saksillaan, pitää sitä yhdessä paikassa sillä aikaa kuin häntä kääntyy selän yli eteen. Jos taas saalis on nakerrettava, niin sakset pitävät sitä suun edessä kuten kädet. Mutta skorpioni ei koskaan käytä niitä kulkiessaan, ei pysytelläkseen tasapainossa eikä kaivaessaan koloja.
Ne työt kuuluvat varsinaisille jaloille, joita on neljä paria. Varsinaiset jalat ovat lyhyet, karkeakarvaiset ja päättyvät käyriin ja liikkuviin kynsiin, joita vastassa on lyhyt, terävä piikki kuten peukalo. Kokonaisuudessaan jalka on erinomainen tarttumaelin, siksipä skorpionit voivatkin kulkea ympäri häkkini verkkoa, riippua kauan selkä alaspäin ja kiivetä painostaan ja kömpelyydestään huolimatta pitkin pystyä seinämuuria.
Jalkojen alapuolella ovat omituiset, vain skorpioneilla tavattavat elimet n.s. kammat, jotka ovat saaneet nimensä muodostaan. Niissä on nimittäin pitkässä rivissä vierekkäin levyjä, kuten kammassa piitä. Anatomit pitävät niitä jonkinlaisina tarttumaeliminä, jotka pitävät parittelevia eläimiä toisissaan kiinni.
Voidakseni tehdä havaintoja skorpionien elämästä ja tavoista hankin niitä parisenkymmentä suureen lasiseinäiseen puuhäkkiin, jonka pohjalle panen kattotiiliä niille lymypaikoiksi.
Huhtikuussa pääskysen palaamisaikana ja ensimäisten käkien kukkuessa syntyy siihen saakka rauhallisten skorpionien! kesken hämminki. Avotaivaan alle puutarhaan perustamastani skorpionisiirtolasta lähtee useita öisin retkeilemään, eivätkä enää palaa takaisin. Mutta vielä hullummin käy, kun kaksi sattuu saman tiilen alle, sillä silloin toinen syö toisen, kuten usein olen nähnyt. Onko se kahden samaa sukupuolta olevan taistelua keskenään, joista toinen kevään ihanuuden viekoittamana on lähtenyt käyskentelemään, pistäytynyt ajattelemattomasti naapurinsa luokse ja kohtaa siellä kuolemansa, jos naapuri on sitä vahvempi? Tuskin, sillä tunkeilijaa järsitään hyvin hitaasti, pitkin päivää ja pienissä annoksissa ikäänkuin se olisi tavallista riistaa.
Ja vielä eräs seikka herättää huomiotani. Saaliiksi joutuneet ovat kaikki pienenlaisia. Niiden vaalea väri ja solakampi vartalo todistaa, että ne ovat koiraita, kaikki vain koiraita. Suuremmat, pönäkämmät ja hiukan tummemmat naaraat eivät toki saa näin surkeata loppua. Nähtävästi tämä siis ei ole naapurusten välistä riitaa, jolloin erakko yksinäisyyttään säilyttääkseen kohtelisi sopimattomasti jokaista vierailijaa ja söisi sen sitten suuhunsa. Se on pikemminkin häätapa, jonka naaras lopettaa parittelun jälkeen näin surullisesti.
Kevät saapuu. Olen järjestänyt tilavan lasiseinäisen häkin kuntoon, sijoittanut sinne kaksikymmentä viisi asukasta, jokaisen oman tiilensä alle. Joka ilta huhtikuun puolivälistä alkaen, siinä kello seitsemän ja yhdeksän seuduilla, hämärän tullessa syntyy aika elämä lasipalatsissa. Päivällä se näytti olleen autio, mutta nyt siellä esitetään hauskoja näytelmiä, joita koko talonväki, melkeinpä kesken illallisensa, kiiruhtaa katsomaan. Häkin eteen ripustetun lyhdyn valossa voimme seurata tapahtumia.
Se on meidän huvitteluamme päivän töiden päätyttyä, se on meidän teatterimme. Me kaikki, suuret ja pienet, kiiruhdamme ottamaan permantopaikkoja yksinkertaisessa teatterissamme, sillä näytäntö alkaa, kun lyhty sytytetään. Kaikki me kiiruhdamme, yksinpä Tomkin, talon koira. Sitä ei skorpioniasia huvita, filosofin tyyneydellä se paneutuu makaamaan jalkoihimme ja torkkuu, mutta vain toisella silmällään, toisella se vahtii ystäviään, lapsia.
Koetan antaa lukijoille jonkinlaisen kuvan siitä, mitä häkissä tapahtuu. Lasiseinän viereen, lyhdyn valaisemaan piiriin kokoutuu pian suuri seurue. Kaikkialla kävelee yksityisiä eläimiä, mutta nyt ne tulen houkuttelemina jättävät varjopaikat ja rientävät ilotulitusjuhlaan. Yöperhosetkaan eivät sen mieluummin lentäneet lampun valoa kohti. Vastatulleet sekoittuvat tungokseen, toiset taas telmeeseen kyllästyneinä vetäytyvät hämärään, lepäävät siellä hetken, mutta palaavat taas innokkaina näyttämölle.