Mutta siitä ei minun tiedonhaluni välitä. Otan yhden poikasen ja asetan sen emon eteen, tuuman päähän siitä. Emo ei näytä pojan tapaturmasta pihtaavan, vaan on yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Mitäpä tuommoisesta pikku kuperkeikasta! Pudonnut osaa jo itse auttaa itseään. Se ryömii sinne tänne, kunnes löytää emon toisen pihdin, kiipee sitä pitkin ja palaa sisaruksiensa joukkoon.
Uudistan kokeeni, mutta pudotan nyt useita maahan. Poikaset ovat hajallaan, mutta kuitenkin emon lähellä. Ne harhailevat ympäriinsä. Nyt alkavat asiat jo emoa huolestuttaa. Se yhdistää käsivartensa — pihtitunnustimensa — kaareksi, haroo ja pyyhkii niillä hiekkaa haaliakseen eksyneet luoksensa. Liikkeet ovat kömpelöitä ja varomattomia. Kana kutsuu poikansa hellällä äänellä siipiensä suojaan, skorpioninaaras kokoo perheensä yhdellä haravanvetäisyllä, välittämättä siitä, että joku murskautuisi kuoliaaksi. Kaikki ovat kuitenkin loukkautumattomia ja päästyään emoonsa kiinni ne kiipeävät selkään jälleen.
Tähän joukkoon otetaan vieraat poikaset vastaan yhtä ystävällisesti kuin omatkin. Kun lakaisen siveltimellä erään naaraan poikaset maahan ja vien ne toisen emon luo, jonka selässä on jo omat pojat, niin kerää emo ne käsivarsillaan viereensä ja antaa tulokkaiden nousta selkäänsä. Voisi sanoa, että se ottaa ne kasvateikseen, jollei tällä käsitteellä tarkoitettaisi liian paljoa. Varsinaisista ottopojista ei tässä ole kysymys, vaan naarasta johtaa sama hämärä vaisto kuin taranteliakin, joka ei osaa omia poikiaan eroittaa vierasta, vaan kerää luokseen kaikki, jotka tulevat sen lähelle.
Luulin emon lähtevän poikineen ravinnon hakuun, mutta se ei liiku paikaltaan, ei edes iltaisin, jolloin muut joukoittain hyörivät. Syömättä se valvoo lastensa kehitystä ja kasvamista.
Heikkojen pienokaisten onkin kestettävä vaikea koettelemus, niiden on, sanoisinko, synnyttävä uudestaan. Niissä tapahtuu jonkinlainen sisäinen kehitys, samantapainen kuin toukassa sen muodostuessa hyönteiseksi. Poikasten ulkomuoto on kyllä kuten täysinkasvaneen skorpionin, mutta hiukan paisuneempi. Niillä on ikäänkuin lapsenmekko, joka on riisuttava, ennenkuin ne voivat saada lopulliset solakat piirteet.
Siihen kuluu kahdeksan päivää. Koko ajan ovat poikaset liikkumatta emon selässä. Ne luovat nahkansa, mutta tämä luominen eroo suuresti varsinaisesti myöhemmin ja useasti tapahtuvista nahkanvaihdoksista, jolloin iho halkeaa pitkin eturuumiin selkäpuolta ja eläin tulee ulos jättäen jäljelle skorpionin muotoja jäljittelevän kuivan nahkatupen.
Toisin nyt tapahtuu. Panen muutamia luomasillaan olevia poikasia lasilevylle. Ne eivät hievahda, ovat, kuten näyttää, hyvin väsyneitä, melkein kuoleman kielissä. Nahka ei halkea mitään määrättyä viivaa pitkin, vaan repeilee samalla kertaa edestä, takaa ja sivuilta. Jalat tulevat ulos säärystimistään, pihdit sormikkaistaan ja häntä tupestaan. Pieninä repaleina putoo nahka kaikkialta yht'aikaa. Luomisen jälkeen ovat poikaset täyskasvaneen näköisiä. Ne tulevat vikkelämmiksikin. Vaikka ovatkin vielä vaaleita, ovat ne terhakoita ja nopeita leikkiessään ja juoksennellessaan emon ympärillä. Mutta ihmeellisintä tässä kehittymisessä on niiden äkillinen kasvaminen. Kenttäskorpionin poikaset olivat 9 mm pitkiä, nyt ne ovat 14 mm. Mustan skorpionin pojat kasvavat 4:stä mm 6:n tai 7:n millimetrin mittaisiksi. Pituus on siis lisäytynyt melkein puolella, joten koko tilavuus on tullut kolminkertaiseksi.
Tätä kasvamista ihmetellen kyselee, mistä se johtuu, sillä pojathan eivät ole vielä mitään syöneet. Paino ei ole lisäytynyt, päinvastoin ehkä pienentynyt luodun nahkan painon verran. Koko on kasvanut, ainemäärä ei. On tapahtunut laajeneminen, jota voisi verrata lämmön vaikuttamaan epäorganisten kappaleiden laajenemiseen. Sisäinen muodostuminen on järjestänyt elävät molekylit enemmän tilaa ottaviksi, joten koko paisuu ilman lisäaineksia. Jos jollakulla olisi kylliksi malttia ja sopivat apuneuvot tämän äkillisen kasvamisen tutkimiseen, niin hän voisi luullakseni saavuttaa huomattavia tuloksia. Varattomuuteni takia jätän tehtävän toisille.
Nahkanluonnin jätteet, valkoiset viilekkeet, eivät putoa maahan, vaan takertuvat emon selkään, etenkin jalkojen tyville pehmeäksi peitteeksi, jonka päällä poikaset lepäävät. Ratsulla on siis selässään satulaloimi, jonka päällä ratsastajat teutaroivat.
Kun siveltimellä pyyhkäisen keveästi perheen maahan, niin on hauskaa katsella, miten pudonneet nopeasti kiipeävät takaisin satulaansa. Ne tarttuvat loimen ripsuihin, ponnistavat hännällään ja kiepsahtaen ovat paikoillaan. Tämä omituinen kiipeämismatto kestää ehyenä kokonaisen viikon, siksi kuin pojat tulevat itsenäisiksi. Sitten se irroittuu ja putoo joko kokonaan tai kappaleina.