— Martin! sanoi hän toistamiseen.
Ja hän purskahti itkuun.
Äkisti tunsi hän hermonsa jännittyvän ja sama voima, joka oli saanut hänen heittämään puusta ottamansa omenan näkymättömälle laulajattarelle, valtasi hänen lihaksensa.
Hän katsoi ympärillensä. Kukaan ei liikahtanut, olivat väsyneet päivän ponnistuksista. Lazare otti puukengät käteensä ja hiipi varpaisiliansa olkivuoteiden välitse. Jo saapui käytävään, saavutti portaat, aukoi useampia ovia ja oli viimein ulkona. Portinvartijan kojun ohi päästyään alkoi kiitää etelään päin, kohti Montséguria.
Muutamain minuuttien kuluttua seisoi hän sen muurin juurella, joka rajoitti luostarin aluetta. Hän luuli muurin toisella puolella olevan vettä, ja varmentuakseen tästä heitti hän kiven muurin ylitse. Se putosi maahan. Ilman vaaratta auttoi siis kiivetä muurin ylitse.
Hän viskasi puukenkänsä samaan suuntaan kuin kiven, kiinnitti kaapunsa ja alkoi kiivetä.
Siinä ei ollutkaan erikoisempia vaikeuksia. Muurissa oli kivenrakoja, eivätkä lasinsirutkaan kyenneet vahinkoa tekemään.
Mutta alastulo oli vaikeampaa. Lazaren täytyi hypätä alas, ja tämän loikkauksen tehtyään jäi hän paikalleen voimatta hievahtaakaan.
* * * * *
Sillä välin oli hän taas kuulevinaan Martinin ammuvan. Ja silloin hän taas sai voimia. Löysi puukenkänsä, kiinnitti ne jalkoihinsa ja lähti matkaan.