Veli Lazarella oli vielä elossa eräs sukulainenkin, iso-isä François Hontarrède, hyvin rikas ja toimelias viinikauppias, jolla ei ollut muuta sukulaista ja perillistä kuin hän, pojanpoika. Mutta hän oli perinpohjin pappisvastustaja, ja kun hän sai kuulla Etiennen menneen luostariin, ei hän sallinut hänestä puhuttavankaan. Näin ollen oli se yksin vain Martin, jonka nuori munkki omisti. — Vuosien kuluessa oli ystävyys näiden kahden välillä niin varmentunut, että härkä joka kerta munkin lähetessä ojensi kuononsa herransa hyväiltäväksi. Alussa hieno ja pehmoinen Lazaren käsi oli vuosien kuluessa yhä kovettunut ja tullut karkeammaksi, vaan silti sen hyväily oli vaan tullut hempeämmäksi.
* * * * *
Näitä Lazare ajatteli kyyhöttäessään olkivuoteella.
Missä oli nyt Martin-parka? Saisiko hän enää koskaan nähdä sitä? Eikö jo ollut sen veri vuotanut ja henki paennut? Mikä tuska sen silmissä kuvastuikaan surmamiesten iskiessä sitä!
— Martin, sanoi Lazare hiljaa.
Ja hän kohottautui kyynärvarsiansa varaan ikäänkuin näkisi tuon hirmuisen surmanäyn.
Hän liikahtihe äkisti, sillä hän oli kuulevinaan härän ammuvan.
— Ei, minä en voi sallia sitä surmattavan, en voi sallia.
Ja hän kiristi nahkavyötänsä.
Tähän saakka oli hän ollut erimerkiksi kelpaava novisi, säveä ja alistuvainen munkki. Mutta tänä iltana kiehui hänen sisällänsä. Tämä koettelemus oli liika ankara ihmissydämelle. Hän ei voinut jäädä rauhalliseksi tällaisen julmuuden edessä.