— Sinä tulet leskeksi, tulet vapaaksi! Hän voi silloin mennä kanssasi naimisiin! — sanoi sydän jokaisella lyönnillään.
— Minä tulen hulluksi — huokasi hän.
— Muistatko, mitä hän sanoi yöllä? »Te olette naimisissa; te ette ole vapaa…» Naimisissa?! Muutamain kuukausien jälkeen et enää ole sidottu etkä naimisissa, — kuiskasi yhä ääni hänen sisällänsä.
— Ja Lorenzo pitää minusta niin paljon. Miksi en itkisi häntä? Hän on minulle niin hyvä.
— Ja miksi häitä surisit? — jatkoi kiusaajan ääni. — Eihän se ole todistus hänen hyvyydestään, joskin on ollut sinulle hyvä; hänhän on ollut rikas. Hänen rakkaudestaan et tarvitse olla kiitollinen, sillä sinä olet kaunis. Oletko oikeastaan häntä koskaan rakastanutkaan? Kaipaa vaan sitä, jota rakastat. Hän yksin on kyyneleittäsi arvoinen!
Rose-Marie käveli edes ja takaisin huoneessaan väännellen käsitän ja taistellen houkuttelevaa ääntä vastaan.
— Eikähän se tarvitse olla tappava keuhkotauti; ohimenevä kohtaus vaan, joka pian unohtuu, — ajatteli hän.
Dominica avasi oven.
— Tohtori on täällä.
Rose-Marie palasi tupakoimishuoneeseen.