Hän näki lyhkäsen herran koettelevan Miralezin valtimoa. Hän istahti.
Etienne oli täällä. Tohtori pyysi sairasta ottamaan takin päähänsä ja
Lorenzo näytti laihan selkänsä, josta olisi voinut lukea jokaisen luun.
— Hengittäkää syvään, sanoi lääkäri.
Hän pani korvansa sairaan selkäpuolelle, mutta hän ei ollut pitkälti kuulostanut kun kehoitti ottamaan takin taas päälle. Hän kysyi ruokahalua ja josko sairas öisin hikoili.
— Katarria — selitti lääkäri. — Mutta yleiseen vointiin nähden kehoitan oleskelemaan muutamia kuukausia etelässä, Nizzassa, Archachonissa tai Paussa.
Hän kirjoitti yskää lieventäviä lääkkeitä ja jätti huoneen rouva
Miralezin kanssa.
— En voi salata teiltä, rouva Miralez, että miehenne tila on hyvin vaarallinen, — sanoi lääkäri. Tekisitte viisaammin jos matkustaisitte heti. On ikävää sanos sitä teille, vaan tapani ei ole peittää totuutta ja johtaa harhaan. Täytyy katsoa vaaraa suoraan silmun onnistuakseen sen torjumisessa. Sanon sen välttääkseni epämieluisia yllätyksiä.
— Tulet leskeksi! — kuiskasi taas se entinen ääni voittoisana.
Rose-Marie meni kalpeana ja hoippuen. Hän ei nähnyt mitään. Kaikki pyöri hänen silmissään. Hän meni eteiseen, siitä huoneeseensa, jossa painoi käsillä sydäntään ikäänkuin hilliten sen rajuja lyöntejä.
Kello löi 8.
Rose-Marie painoi soittokellon nappulaa.