Tämän jälkeen ei hän enää mennyt metsään Rose-Marien kanssa. He tapasivat toisiaan ainoastaan ruokaillessa. Mutta joka ilta meni Rose-Marie läheiselle hiekkakunnaalle, josta näki pienoisen valon tuikkivan linnan tornihuoneesta. Kun tämä valo sammui, kääntyi hän huoneeseensa ja rukoili siellä Genevièven ystävän puolesta.
Näinä aikoina saapui useita sähkösanomia Bontucqista. Neiti Sartilly pommitti tätiänsä kysymyksillään: »Mitä teki hän sihteerilleen? Miksi hän ei kirjoittanut kuten ennen?» Nähdessään näitä sähkösanomia puri Rose-Marie kiukusta hampaitaan.
Hänestä alkoi Geneviève tuntua sietämättömältä. Koetteliko se tyttöhupakko todellakin tekeytyä enemmän rakastettavaksi kuin hän, jota kutsuttiin Granadan ruusuksi? Tuo maalaistyttökö voittaisi viehättävimmän pariisittaren?
Se oli sietämätöntä! Ja Rose-Marie kirjoitti välttelevän kirjeen Genevièvelle, että hän oli Miralezin sairauden vuoksi niin rasitettu, ettei hän voinut ajatellakaan mitään kurtiisia. Ja sen jälkeen hän puheli koko päivällisen ajan Genevièvestä. Hän teki sen hermostuneesti. Hän kääntyi sen kestäessä aina Miralezin puoleen ikäänkuin koko keskustelu ei olisi koskenut Etienneä. Hän kertoi neiti Sartillyn isästä, joka mielisairaana oli lopettanut päivänsä 40 vuoden ijässä. Eikö tuollainen sairaus ollut perinnöllistä? Jonkun ajan perästä hän viittasi, ettei Geneviève enää ollutkaan rikas. Bontucqin tila tuotti vähän ja Geneviève tekisi viisaammin jos menisi naimisiin ensimäisen kosijan kanssa, jonka tapaa ja jolla olisi muutamia satoja frankia. Niinikään tuli hän selittäneeksi, ettei Genevièvellä ollut lainkaan äitiä, hän puki itsensä huonosti ja piti hiuslaitetta, joka oli aivan naurettava. Ja sellaisen nenä kuin hänellä on…
Etienne kuunteli ääneti. Ja mustasukkaisuutensa kiihottamana jatkoi hän panetteluaan: Geneviève oli ruma, köyhä ja ennenpitkää tulee kai mielipuoleksi. Mitä saisikaan kärsiä mies, joka hänet naisi?
Ja valloittaakseen rakastamansa miehen tunsi hän itsensä niin voimakkaaksi, ettei tulisi hellittämään ennenkuin voittaisi hänet omakseen. Hän ei säikkyisi käyttää vaikka petosta, vaikka rikosta saadakseen rakkaudelleen omistaa hänet.
— Olenhan kaunis, olenhan rikas! Hän varmasti tulee minua rakastamaan, kun se ei ole enää kiellettyä, sitten kun olen vapaa. Mikä narri olenkaan kun huolehdin ennen aikojaan!
Ja hän alkoi tutkia almanakkaa. Lokakuu, marraskuu — minä päivänä hän tulisi vapaaksi, minä päivänä saisi hän sanoa: olen vapaa, tässä käteni! Mitkä unelmat hän unelmoikaan almanakkansa kanssa kuullessaan Miralezin yskivän yhä heikompana seinän takana!
XIX.
Mutta tämä yskä ei varmaankaan herättänyt samoja kuvitelmia entisessä munkissa, sillä hän sanoi eräänä iltana rouva Miralezille.