— Etienne on kenties parast'aikaa liekkien keskellä! — huudahti rouva
Miralez. — Rientäkäämme, joutakaamme!
Ja hän hyökkäsi alas palvelijansa seuraamana.
— Kello on neljännestä vailla 9. Etiennen täytyy olla paluumatkalla.
Hän riensi linnasta ja kiiti kylää kohden. Tiellä näki hän säikähtynyttä karjaa pakenemassa tulta villissä laukassa. Rose-Marie juoksi ja Dominica seurasi häntä.
— Vaan minne menemme? — kysyi palvelija äkisti. — Tämä juoksu ei mitään hyödytä. Emme löydä herra Etienneä ja panemme oman henkemme alttiiksi.
Rose-Mirie ei kuullut mitään vaan juoksi kuin mielipuoli. Hän näki kaksi miestä kantavan muutamaa naista, joka näytti kuolleelta. Näyn nähdessään pysähtyi Rose-Marie.
— Ja jos hänet tuodaan tällaisena linnaan? — huudahti hän. — Jos hän on jo loukkaantunut? Käänny pian, Dominica, ole valmis auttamaan häntä. Minä menen katsomaan.
Hän jatkoi matkaansa pitkin tietä La Motheen.
— Minkä tähden minä lähetin hänet tälle tarpeettomalle asialle?
Ajatteles jos hän kuolisi!
Hän riensi kuin henkensä edestä yhä nopeammin. Tummien puitten takana leimahteli silloin tällöin liekkikielekkeitä. Kipunoita sinkoili kuin mehiläisparvia sytyttääkseen uusia roihuja laajassa metsässä.