— Olen sitä ajatellut eikä minusta olosuhteet ole muuttuneet.
— Te olette sokea! Ja te pakoitatte minua sanomaan asioita joista minun täytyy punastua… Etienne, te tiedätte että mieheni on sairas, hyvin sairas… Ettekö voi arvata ajatuksiani…? Tulen pian leskeksi!
Etienneä värisytti ja hän loi katseensa alas.
— Tulen leskeksi, — jatkoi Rose-Marie lämmöllä.
— Miksi en voi sitä teille sanoa? Minä saan oikeuden kuulua teille! Muistan sananne: »Te ette ole vapaa», sanoitte te. Oi, Etienne, minä tulen vapaaksi!
Etienne liikahti.
— Minä tulen vapaaksi — jatkoi hän taas. Tulen parin kolmen kuukauden kuluttua!
— Te, rouva Miralez, — vastasi Etienne, — mutta en minä.
Rose-Marie vavahti ja silmissään kuvastui kauhu kun hän loi ne nuoreen mieheen.
— Olette erehtyneet, — jatkoi Etienne. — Rakastan neiti Sartillyä, senhän tiedätte. En ole koskaan aikonut mennä naimisiin jonkun muun kanssa. Lienevät aistimeni joskus ihastuneet kauneuteenne vaan sydämeni on aina teitä paennut.