— Peto! — huudahti Rose-Marie puristaen päätänsä molemmin käsin. — Te olette peto!
Ja hän alkoi horjuvin askelin laahustaa metsään. Hän tahtoi palata takaisin tulimereen ja heittäytyä liekkeihin.
— Hän ei rakasta minua, hän ei minua rakasta! — voihki hän.
Miksi ei hän voisi heti kuolla? Ah, jospa olisi tuon äsken tietänyt!
Mutta hän kuuli Etiennen rientävän perässään. Hän tunsi Etiennen käden ojentautuvan häntä kohden.
— Anteeksi, Rose-Marie! — sanoi hän. — En tahtonut saattaa teille surua; eihän se ole minun vikani!
— Menkää tiehenne! En tahdo enää nähdä teitä! — sanoi hän läähättäen.
Ja hän lähti juoksemaan. Mutta voimansa pettivät. Hän kaatui puuta vasten ja meni tiedottomaksi. Etienne nosti hänet ylös ja alkoi kantaa häntä Sargosiin.
Katsoessaan nuorta, kaunista naista, joka häntä rakasti, ajatteli entinen munkki:
— Ei, en ole mikään peto; olen mies, ja Jumala tietää kuinka paljon olen kärsinyt.