Rose-Marie hätkähti.
— Ei, ei, se olisi aivan liika ilkeätä — sanoi hän.
— Luuletteko sitten olevan helppoa antaa naisen kärsiä kuten te kärsitte — pisti Dominica kärkkäästi.
— Se mitä ehdotat, ei vähääkään vähentäisi kärsimyksiäni Korkeintaan se voisi estää heidän naimisiin menoansa, mutta sillä en pääsisi hänen vaimokseen. Hän halveksii minua.
— Se on lorua! Hän on ihastunut teihin, vaikka koettaa salata sitä teiltä, se hulttio! Sen konstin hän on oppinut luostarissa. Yksikään mies ei saa lähestyä rouvaa rankaisematta. Ei yksikään! Jos herra Etienne ei olisi ollut munkkina, olisi hän aikoja sitten jättänyt neiti Genevièven mielestään. Mutta hän on varmaankin vannonut jonkun pyhimyksen pään kautta, ja munkki pelkää helvettiä. Hän tulee kyllä ottamaan vahinkonsa takaisin kun saa morsiameltaan lähtöpassit! Se on varma se!
Rose Marie hymyili. Ja sillä aikaa kuu Dominica järjesteli hänen hiuksiaan, virkkoi hän:
— Mutta jos hän alkaisikin minua rakastella, olisi se vaan teeskentelyä, ja tiedät hyvin etten sellaiseen tyydy.
— Teeskentelyä! Eipä niinkään! Voin vakuuttaa, että hän ihailee rouvaa. Tiedän enempi kuin rouva! Jospa rouva olisi nähnyt kuinka hän itki kantaessaan rouvaa!
— Itkikö hän? Oletko varma siitä että hän itki?
— Niinpä itkikin, itki oikein katkerasti, se raukka. Mutta se ei ollut ainoa, jota teki.