Kaikesta huolimatta sinulle altis Geneviève.»
Rouva Miralez tunsi itsensä yllätetyksi.
— Hän ei uskonut minua, — mutisi hän.
Ja hänen silmänsä kävivät levottomiksi. Heti kutsui hän Dominican, jolle luki kirjeen.
— Semmoisia ovat naiset, — huudahti palvelijatar. — Niin kanan kuin heidän mielitiettynsä on uskollinen, näyttävät he kylmiltä, mutta niin pian kuin sanotaan heidän pettävän, silloin syttyvät lemmenliekkiin silmänräpäyksessä.
— Teet oikein filosofeeratessasi, Dominica-raukka. Me olemme menettäneet pelin.
— Eipä suinkaan! Kuinka pian rouva kadottaa rohkeutensa! Meidän täytyy ainoastaan katsoa asiaa joltain toiselta syrjältä, siinä kaikki. Neiti kyllä saattaa olla itsepäinen, mutta hänet voi kyllä saada muuttamaan mielipidettään.
— Kuinka sitten?
— Rouvahan juuri luki, että neiti Geneviève uskoo sulhasensa rakastavan häntä vielä sentähden että saa häneltä rakkautta hehkuvia kirjeitä. Meidän tulee asettaa asia niin, ettei se enää tapahdu… että kirjeet katoavat tiellä! … Kas tässä yksi, joka ei koskaan mene perille!
Tätä sanoessaan otti Dominica kirjeen taskustaan.