Rose-Marien silmät iskivät tulta.
— Mene tiehesi! — sanoi hän. — Tahdot johtaa minua halpamaiseen ja alentavaan työhön.
— Rouvahan ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Rouva ei ensinkään tarvitse tähän puuttua. Se on minun asiani. Ja kun minä teen kaikki rouvan onneksi, niin on omatuntoni tyyni. Ja teen samalla kaikkien hyväksi: neiti Genevièvelle, joka kerta kuitenkin tuntee pettyneensä nuoren herran suhteen; ja Etiennelle, sillä hän tulee tuhatta kertaa onnellisemmaksi rouvan kanssa, joka on satoja kertoja kauniimpi kuin se mitätön neitonen pystynenineen. Minä kyllä tiedän mikä on minun velvollisuuteni!
— Dominica, sinä olet hirmuisen kaunopuhelias! Mutta tee kuten tahdot. Annan suostumukseni kaikkeen ehdolla, että onnistut. Rakastan häntä niin paljon! Katsos, se on minun ensi rakkauteni!
— Ja se on aina vahva, eikö totta? Lienee vain viimeinen rakkaus sitä hirveämpi!
— Elä leikittele! … Tule, että saan syleillä sinua, pikku noita!
— Sitä juuri toivoinkin… Rouva hyvin tietää että voisin antaa henkeni rouvan puolesta!
* * * * *
Seuraavana aamuna sanoi Dominica Etiennelle:
— Eikö herralla ole mitään postiin viemistä. Minä menen kylään.