Elokuun 12 pnä alkoi Etienne kirjeensä seuraavasti: »Rakastettuni! Sinä et vieläkään ole vastannut ja minä kärsin. Tiedäthän kuinka rakas olet minulle ja millä malttamattomuudella odotan sitä päivää, joka tulee meidät yhdistämään ainaiseksi ja nyt ei enää ole kovin kaukana. Kuinka ihanaa se onkaan kun saa rakastaa toisiaan vapaasti sittenkun niin kauan olemme…»
— Maltas, johtui mieleeni jotain! — huudahti Dominica äkisti ja käänsi lehden.
Hän meni heti näyttämään kirjettä rouva Miralezille. Rose-Marie luki kirjeen alun, joka oli kuten liikekirje kirjoitettu arkin vasemmalle sivulle ja jonka vastaava sivu oli tyhjänä.
— Mitä tahdot minun tämän kanssa tekemään? — kysyi hän.
— Eikö se rouvasta ole hauska kirje? Katsokaahan sitä tarkoin. Alku voi olla kirjoitettu kelle hyvänsä: ei siinä ole mitään mainittu neiti Genevièvestä. Se voisi erinomaisen hyvin olla kirjoitettu rouvalle.
— Entä sitten?
— Rouva voi säästää kirjeen ja käyttää sitä sopivassa tilaisuudessa. Sillä tavoin voidaan neiti Geneviève saada vakuutetuksi uskottomuudestaan; se voisi olla todistuksena!
— Ah!
— Ei rouva tarvitse olla sen vuoksi levotoin. Minä voin hoitaa koko asian. Rouva antaa vaan minulle tähän kirjeeseen kuoren, jonka hän lähetti kirjoittaessaan rouvalle Pariisista taikka Marseillesta. Minä näin sen rouvan kirjoituspöydällä. Minä panen tämän kirjeen siihen kuoreen… Mutta ainoastaan alkuosan, sillä loppupuoli kuuluu neiti Genevièvelle. Panen sitten kirjeen kuorineen pikkuarkkuun kamiinin päälle paviljongissa. Kaikki nuoret tytöt ovat uteliaita ja neiti Geneviève voi sen eräänä kauniina päivänä löytää sieltä. Arvelen näet hänen jonain päivänä saapuvan tänne ja silloin voi hänet kyllä asettaa tilaisuuteen saamaan se käsiinsä. Ja kun hänen epäluulonsa on kerta herätetty, ei hän enää huolikaan herra Etiennen kirjeistä.
— Sinäpä olet pirullinen, Dominica.