— Hän kenties vielä tulee, — lohdutti hän itseään.
Ja hän istahti puitten alle kuuntelemaan. Alkoi vilustaa. Parasta lähteä takaisin. Ja hän lähti kipittämään.
Mutta jalkatien alapuolella huomasi hän kosteassa hiekassa pienten kenkien jäljet.
— Hän on tullut tänne saakka, — sanoi Miralez, joka nuorena oli ollut innokas jänisten metsästäjä. — Ottakaamme selvää mille suunnalle hän on paennut.
XXII.
Miralez kääntyi kanervikossa. Täällä katosivat pikkukenkien jäljet Mutta hän löysi ne uudelleen muutamien metrien päässä tuuheiden havupuiden alla, ja näyttivät ne olevan toisistaan kauempina kuin tavallisesti, josta päättäen Rose-Mariella oli ollut kiire.
— Minne on hän mennyt, — mutisi Miralez
Kukkavihko alkoi tuntua yhä raskaammalta hänen keltasenvaaleassa kädessään. Yhä hän seurasi jälkiä, vaimonsa ei voinut enää olla kaukana. Ja jos hän kukkasineen olisi palannut linnaan, olisi palvelija voinut sille nauraa. Hän laahusti jälkiä myöten keittiöpuutarhaan, siitä purolle, jossa näki jälkien kääntyvän puistoon.
— Vai tänne —, sanoi hän ihmetellen.
Eikö hän erehtynyt? Ei, nämä tuoreet jäljet olivat Rose-Marien. Ja puistossa näki hän toisia jälkiä, puoleksi häipyneet edellisen päivän sateista ja menevät päinvastaiseen suuntaan. Rose-Marie oli siis mennyt Etiennen luokse? Kävikö hän siellä useinkin? Miksei hän koskaan puhunut tästä?