Miralez seisahti. Hän näki pienen oven, ja tuntui kuin jokin viiltäisi rinnassaan.
Hän vetäytyi takaperin tahtomatta mennä tuohon torniin. Hän meni takaisin metsään, kätkeytyi tuuhean pensaan taakse ja odotti. Kätensä, joka piteli keppiä, vapisi ja kaulaliinansa lepatti tuulessa. Hän ei tuntenut vilua eikä väsymystä. Hän pidätti hengitystään ja tukahutti yskänsä.
Muutamain minuuttien kuluttua kuuli hän nopeata astuntaa, joka läheni Hän ojensi päätänsä. Aivan oikein — se oli Rose-Marie, joka tuli tornihuoneesta ulos. Miralez säpsähti. Vaimonsa meni aivan hänen ohitsensa, huomaamatta yli puron, kanervikon ja kohti paviljongia.
Sairaan mielen silmät kiiluivat parroittuneista kasvoista. Hänkin lähti kotiinsa. Hän oli saanut voimia niin että ilman välillä lepäämättä suoritti matkan, saapuen muutamia minuutteja myöhemmin kuin Rose-Marie paviljonkiin. Hän piti edelleen kukkavihkoa kädessään. Ruokasalissa kohtasi hän vaimonsa.
Kun Rose-Marie näki hänet, päästi tämä huudahduksen hämmästyksestä.
— Oletko se sinä? Niinmuodoin voit tänään liikkua. Ei, katsopas! valkoisia ruusuja! Ovatko ne minulle, Lorenzo? Kuinka sinä olet kiltti! Sinä etsit kai minua hiekkakummulta. Siellä viivähdin vain pari silmänräpäystä, sillä siellä oli kovin paahtavaa. Menin sitten alas padolle ja nyt olen täällä.
Hän suuteli miestä. Miralez tuli kovin vaaleaksi. Miksi hän valehteli? Hänen käsiään kutitti ikäänkuin olisi mieli tehnyt tarttua hänen kurkkuunsa. Hänen täytyi istuutua, voimat alkoivat jo pettää.
— Se on niinmuodoin totta! — ajatteli hän, — totta! Mutta Rose-Marie antoi hänelle jotain juotavaa.
— Kuinka sinä olet kalpea, — puheli Rose-Marie. — Juo! Muotosi on aivan peloittava. Sinä et saa mennä ulos muutamiin päiviin! Lupaatko sen? Se väsyttää sinua liika paljon. Odota kunnes tulet paremmaksi! Voimasi kyllä palajavat. Elä ole levoton, kärsivällisyyttä!
Ovi avautui ja Etienne astui sisälle. Miralezin tapasi väristys. Kello oli 12. Sihteeri tuli syömään aamiaista.