— Hyvää huomenta, herra Etienne! Kuinka jaksatte tänään? — sanoi
Rose-Marie.
Hän puhui ikäänkuin hän ei olisi tavannut häntä sitten eilisen. Ei mitään merkkiä siitä, että olivat äsken toisiaan tavanneet.
He istautuivat pöytään ja Rose-Marie puheli sihteeriin kääntyen:
— Mitä pidätte mieheni terveydentilasta tänään? Ei oikein hyvä, eikö niin? Hän oli paljon virkeämpi mutta oli varomatoin. Hän meni kioskille saakka sillä aikaa kuin minä kävin padon luona.
Nuo sanat pistelivät kuin tikarin kärjet Miralezia. Tuo nainen siis valehteli hänelle yhtä mittaa. Eikö liene ainakin valehdellut. Useimpia kertoja teki hänen mielensä huutaa tuolle viehkeälle olennolle:
— Elä kiemaile pitemmälle! Se on tarpeetonta! Minä en seisonutkaan kioskilla; näin sinun tulevan tämän miehen huoneesta!
Jospa hän olisi paljastanut nuo molemmat!
— Mutta mitä se hyödyttäisi! Keuhkotautinen raukka, joka näyttelee mustasukkaisen osaa! Naurettavaa! Ja Miralez vaikeni. Eikähän hänellä sitäpaitsi ollut todisteitakaan.
Silloin muisti hän ne siniset paperit, jotka hän oli nähnyt kamarineidon hiivittävän Rose-Marien käteen. Olisiko se kenties jokin todiste? Matta kuinka löytää se? Hän mietti. Vaimonsa oli mennyt huoneeseensa sen salaperäisen paperin saatuansa, joka oli saanut hänet kalpenemaan.
Mutta Miralez voitti kylmäverisyytensä ja päätti etsiä totuuden käsiinsä.