Klo 2,15 lähti Etienne paviljongista. Muutamia minuutteja myöhemmin meni Rose-Marie ulos.
— Lorenzo, menen iltamessuun ja otan Dominican mukaani. — Elä mene ulos. Annan tehdä oikein kelpo roihun sinulle.
Kun Rose-Marie oli jättänyt paviljongin, nousi Miralez.
— Nyt tahdon ottaa selkoa siitä valehteleeko hän todellakin.
Äänettömin askelin hiipi hän portaille. Siitä oli 14 päivää kun hän viimeksi oli ollut ylemmässä kerroksessa. Hänen täytyi levätä portaissa. Hän tahtoi joutua ja ponnisteli kaikki voimansa päästäkseen vaimonsa huoneeseen. Sinne päästyään meni hän kohta akkunaan.
— Niin, tahdon tietää sen!
Akkunasta näki pitkälti puitten latvojen ylitse. Tästä näkyisi jos hän menisi kylään eikä sihteerin luokse.
— Se on hän, tuolla menee hän ja Dominica hänen kanssaan. Kuinka olenkaan onnellinen! — Ja sairaan laihtunut käsi ojentui akkunaa kohti.
Onnen valtaamana istahti hän Rose-Marien kirjoituspöydän ääreen ja risti sormensa ikäänkuin kiittääkseen jumalaansa ja katuakseen epäluulojaan. Hänenkö vaimonsa pettäisi? Mahdotonta! Miksi hän pettäisi kuolevaa rukkaa, jolla ei ole enää monia päiviä jälellä.
Hän itki.