Mutta vakuuttautuakseen täydelleen epäluulonsa aiheettomuudesta alkoi hän etsiä sinistä paperia, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Se oli tietenkin muotiliikkeen ilmoitus kuten hän oli sanonutkin. Mutta hän etsi silti. Epäluulo oli täydelleen todistettava aiheettomaksi. Hän etsi laatikoista, pöydältä. Ei löytynyt. Mutta pienessä kotelossa näki hän valkosen paperin. Se oli kirjekuori osotettu:
»Rouva L. Miralez, Slottet Sargos, Gironde».
— Se on Etiennen käsialaa! — sanoi hän.
Kirjekuori oli leimattu Marseillessa.
Sairaan miehen silmissä musteni. Hän repäisi nopeasti kuoren.
Se sisälsi ainoastaan puoliarkkisen, jossa olivat seuraavat sanat
»Rakastettuni, sinä et ole vastannut minulle ja minä kärsin. Sinä tiedät kuinka rakas sinä olet minulle ja millä kärsimättömyydellä minä odotan sitä päivää joka yhdistää meidät ainiaaksi, ja joka nyt ei enää ole niinkään kaukana. Kuinka onnellisia me tulemmekaan olemaan kun saamme rakastaa toisiamme vapaasti oltuamme niin kauan…»
Jatko oli pois reväisty.
Miralez tunsi salamoivan silmissään.
— Se viheliäinen! — huudahti hän ja nousi.