Kun hän oli ottanut muutamia askeleita vaipui hän alas.
Viiden minuutin ajan hän oli vaivuksissa. Sitten kaikui kirkonkellojen soitto hänen korviinsa. Vähin erin sieluunsa virtasi muisto ja katkeruus huomioittensa vuoksi.
Petetty! Hän hengitti syvään. Hän tahtoi tuntea tämän uuden tuskan koko laajuudessaan.
Hän luki vielä tuosta kirjeestä sanan »Rakastettuni!» ja se tuntui repivän jotain hänen sisällään, jota hän jäi hetkeksi kuulostamaan.
— Kurja! Ja uusi vavistus kävi ruumiinsa lävitse. Hän lähti hiivittäymään takaisin huoneeseensa, asettautuen takkavalkean ääreen.
— Petetty! Rose-Marie ei kuulu enää minulle — huokasi sairas. — Miksi ei hän jaksanut odottaa vielä muutamia kuukausia ja antanut minun kuolla rauhassa.
Ja hän ajatteli vaimonsa ihanuutta, syvää katsettaan, vartalonsa soreutta, kätöstensä pehmeyttä — jotka eivät enää hänelle hyväilyjään jakeleisi.
— Ei, en kuolemanikaan jälkeen! Se on yhtä hirveätä…!
Miralezin muistoon alkoi palata yhtä ja toista sellaista, joka vahvisti tekemäänsä huomiota. Hän muisti yön, jonka Rose-Marie vietti kirjurin kanssa kahden kesken Ile les Marchesilla. Ja sen yön, jolloin tulipalo riehui ja hän oli poissa — petosta kaikki!
— Narri! Sokea narri! Kuinka nuoret petkuttavatkaan sinua — sanoi
Miralez itselleen.