Ankara yskänkohtaus sai hänet joksikin aikaa keskeyttämään ajatusjuoksunsa.
— Nyt tahdonkin elää, nyt täytyy minun elää! Tahdon tappaa heidät.
Hän haki aseitaan. Otti pienen revolverin. Tällä!
Ja hän tarkasteli sitä, latasi, puhdisti.
— Nyt tahdon elää, elää siksi että lopetan heidän elämänsä.
Uusi uhka-ajatus antoi hänelle voimia niin että hän luuli saaneensa jo terveytensä.
Useimmat espanjalaiset ovat mustasukkaisia. Mutta Miralezilla oli siihen syytä jos kellään. Miksi ei hän ollut silloin, kun tunsi keuhkotaudin piston rinnassaan, jo heti ymmärtänyt kaunista uskottoman vaimonsa päätä kohti suunnata tämän aseen suuta? Pitihän hänen ymmärtää kauniin naisen uskollisuus. Ja hän pisti aseen taskuunsa, kutsui palvelijan, tuota konjakkia.
Kello 4,5 aukeni ovi ja Rose-Marie astui sisälle.
Miralez vei kätensä taskuunsa. Katsoi vaimoonsa. Päätöksensä alkoi horjua. Kaikki pyöri silmissään.
— Kuinka jaksat? kysyi Rose-Marie. Näytät reippaammalta… Tiedätkö missä rautatieaikataulu on. Eikö juna kello 5,5 saavu Pausta La Motheen?