— Niinpä luulen, vastasi Miralez ymmärtämättä kysymyksen aihetta.
Ja Rose-Marie jatkoi lörpöttelyään:
— Onko tohtori ollut täällä? Eikö? Ja herra Etienne? Eikö hän ole ollut aamiaisen jälkeen täällä? Ai, niin, hänenhän pitikin työskennellä huoneessaan koko päivä. … Kello vasta onkin 4 ja 5 minuuttia. Menen pukeutumaan tehdäkseni kävelymatkan puistossa. Ilma on niin herttainen.
— Hän menee hänen luoksensa, — ajatteli Miralez.
Ja hän antoi revolverinsa jäädä taskuunsa.
Rose-Marie neuvoi häntä pysymään takka-valkean ääressä eikä siitä liikahtamaan: kätensä olivat niin kovin kylmät. Hän pani omin käsin pari halkoa palamaan ja oikoi pukunsa laskoksia ulosmennessään.
Miralez kuuli hänen askeleensa porraskäytävässä, arvasi hänen pukeutuvan toiseen pukuun, järjestävän mustat kiharansa ja heittävän silmäyksen kuvastimeen, ylpeän ja riemuitsevan: »eikö hän nyt huomaa minut kauniiksi?»
Miralez kalpeni äkisti ja pidätti hengitystään. Rose-Marien askeleet kuuluivat jälleen porraskäytävässä. Ne olivat hyvin nopeat.
— Hän menee hänen luokseen! — sanoi Miralez uudelleen.
Paviljongin ovi avautui. Miralez meni akkanaan, peittäytyi ikkunaverhon suojaan ja tähysti ulos. Hän näki Rose-Marien rientävän puitten välissä linnaa kohti. Sairaan miehen käsi laskeutui taskun. Revolveri oli siellä. Hän otti pitkiä siemauksia konjakkipullosta saadakseen siitä niitä voimia, joita hän nyt tarvitsi. Katsoi sitten kelloaan. Se oli 7 min. vailla 5.