Mutta nuoren miehen huulet pysyivät suljettuina.
— Ette? — Eikö ole hyvä ottaa vastaan suosionosotuksia?
Rose-Marie nousi ja riensi akkunaan katsoakseen tietä pitkin, joka johti Sargosista La Motheen. Sitten palasi hän takaisia kirjurin viereen.
— Kuulkaa, — sanoi hän pusertaen käsiään. — En ole koskaan rakastanut ketään, en koskaan, kuuletteko sen? Useimmat miehet, joitten kanssa olen tullut kosketukseen, ovat aina tehneet rakkaudentunnustuksensa. Sanon tämän teille sydämeni kyllyydestä niin rehellisesti kuin se on minulle mahdollista, Etienne, sillä nyt… nyt tunnen minä…
Hän vaikeni; sanat eivät tahtoneet tulla ulos huuliltaan. Etienne katseli häntä liikuteltuna.
— Ymmärtäkää minua oikein, — jatkoi hän äkisti. — Koettakaa ymmärtää minua elkääkä antako minun jatkaa! Voisin puhua mielettömyyksiä!
Hän peitti kasvonsa käsillään ja Etienne kuuli hänen nyyhkyttävän.
Silloin lähestyi hän ja laski kätensä Rose-Marien olkapäälle
— Rose Marie, — sanoi hän hiljaa — me emme voi kauemmin viipyä saman katon alla. Meidän täytyy erota ja niin pian kuin mahdollista!
— Ei, ei, — huudahti hän poissa suunniltaan. — Mitä ajattelettekaan? Mekö eroaisimme? Enkä saisi teitä enää nähdä? Ah, Etienne, tulisin hulluksi! Se ei ole mahdollista. Jääkää, jääkää! Kuuletko, et saa lähteä! Oih, häpeän itseäni!