Olkaa huoletta, minä voin vihata teitä! Olette tehneet minulle niin häijysti että minun täytyy kostaa!
Hän avusi oven sisähuoneeseen jonne meni ja tähysti ulos. Etienne seurasi häntä säikähtäneenä.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän. — Miksi oikeastaan olette tänne tulleet?
Rose-Marie katsoi edelleen tielle. Hänen silmissään välähti: eräs vaunu näkyi siellä alhaalla.
— Mitäkö tahdon? Sen saatte pian tietää! — vastasi Rose-Marie ja vetäytyi takaisin akkunasta. — Olette särkeneet sydämeni ja minä vastaan samalla mitalla! Kun me molemmat olemme haavoitetut, voimme ehkä ymmärtää toisiamme!
Kello osoitti puoli kuutta. Kuului vaunujen jyrinä kartanolla.
Rose-Marie riensi toalettihuoneeseen.
— Avatkaa tämä ovi minulle! — käski hän miehensä kirjuria, estääkseen häntä menemästä akkunaan ja näkemästä neiti Sartillya astumasta vaunusta.
Rouva Miralez riensi toalettihuoneeseen, kaatoi vettä pyyhinliinaan ja kostutti otsaansa. Hänen silmänsä loistivat kuin tuli ja hän hengitti kiihkeästi kuten hermokohtauksen lähestyessä. Etienne pelästyi ja tarttui hänen käsiinsä.
— Anteeksi! — sanoi hän. — Minä voisin ehkä rakastaa teitä ellen olisi kihloissa Genevièven kanssa. Antakaa anteeksi!
Rose-Marie kuunteli. Joku tuli portaissa. Hänen kasvonsa saivat säteilevän ilmeen.