— Minulla ei ole ainoatakaan souta mukanani, sanoi hän surullisesti hymyillen.
Ja hän jatkoi katuvaellustansa.
Jospa hän menisi pormestarin, papin ja kaikkien rikasten luokse? Voisihan heille puhua Martinista. Ehkä joko armelias lainaisi hänelle 400 fr.
Hän katseli ympärillensä ja huokaus pääsi rinnastaan nähdessä sieviä huviloita ja suuria taloja.
Näin miettiessään huomasi hän kauniin linnan puiston ympäröiminä. Tämän oikealla puolella näkyi harmaa muuri, jonka hän kohta tunsi luostarin muuriksi. Lazare huudahti.
— Nämä puut olen nähnyt ennen. Niiden varjossa varmaankin käveli eilen laulaja-tyttö. Sinne puiden juurelle minä heitin omenan.
Toivo kirkasti munkin silmät.
Hän astui nopeammin ohjaten kulkunsa suurien puitten luo.
— Meikeinhän tunnen nuo puut, ajatteli hän. Tunnen sen nuoren tytön kauniin äänen, joka ei voi olla muun kuin hyvän ja armahtavan ihmisen.
Hän kiiruhti yhä kulkuansa. Ja mitä enemmän hän kulki, sitä varmemmaksi hänen luottamuksensa kasvoi tuntemattoman tytön apuun.