Rouva Manzanil hätkähti.
— Soo-o! — huudahti hän kummissaan ja harmissaan.
— Niin, minun kanssani hän tahtoi mennä naimisiin — sanoi nuori tyttö silmät loistaen. — Se on päätetty. Olemme melkein määränneet hääpäivänkin. Olen kuulevinani vieläkin hänen äänensä korvissani ja tuntevinani suutelonsa kädelläni! Nyt ymmärrät miksi hän ei ole voinut koskaan Rose-Marien kanssa avioliittoa ajatella.
Vanha espanjatar harppasi lattiata pitkin ja piikin ojensi kätensä ylös huutaen:
— Dios mio! Mitä sanotkaan!
— Mitä siitä ihmettelet, — kysyi nuori tyttö pelästyksissään.
— Tänäkö päivänä se lurjus piteli sinun kättäsi?
— Niin kyllä; tuskin kolme tuntia sitten.
— Se viheliäinen konna ymmärtää käyttää aikansa! Rose-Marie ai eilisestä päivästä lähtien omista äyriäkään. Miehensä teki hänet perinnöttömäksi.
— Entä sitten?