Mutta kun oli matkalle lähdettävä, ei siitä tullutkaan mitään. Hän oli saanut ankaran kuumeen. Lääkärin sairaustodiste lähetettiin oikeuteen.
Lokakuun 2 pnä oli nti Sartilly niin tointunut, että hän voi jättää Testin. Kun hän kuuli sitäpaitsi kaduilla kaupiteltavan sanomalehtiä joissa oli myrkynsekoittajamunkin muotokuva, lähti hän heti matkalle, saapuen Montséguriin pilvisenä syysiltana. Hän ei enää itkenyt, sillä kyyneleensä olivat jo kuivaneet. Tuntui kuin lamaannus olisi vähin erin vallannut koko hänen olentonsa. Mitä tarvitsikaan enää ajatella, mitä toimia? Hänen elämänsä oli kokonaan mennyttä…
Bontucqissa koetti Geneviève sulkeutua huoneisiinsa. Mutta jos sieltä hetkeksikään ulos lähti, muistuttivat kaikki häntä menneistä päivistä. Noita muistoja hän ei jaksanut kantaa, hänen täytyi poistua täältä.
Hän muisti erään syrjäisen nunnaluostarin Espanjassa Elizondon ja Veran välillä, niitten sinertäväin vuorien takana, jotka häämöttivät Bontucqiin. Hän muisti aaveentapaiset nunnat jotka työskentelivät pelloilla ja heti peittivät päänsä mustalla kapusongilla kun joku mies sattui kaukana näyttäytymään. Hänelle, joka rakasti munkkia, sopi juuri tälläinen loppu! Novisi aikansa tuli hänen työskennellä Martinin entisen herran muistoksi ja lopun ijästään tahtoi hän käyttää rukoillakseen Lazaren syntien anteeksisaamiseksi. — Peyroux jäi Bontucqin hoitajaksi ja muutamia palvelijoita eroitettiin, joille Geneviève jakoi koristuksiaan ja muutamia kalleuksiaan. Lokak. 10 pnä leikkautti hän tuuhean, vaalean tukkansa ja hautasi sen itse piilipuun juurelle, joka kasvoi Martin-vainajan haudalla ja lähti Espanjaan matkalle kolmannen luokan vaunussa.
Satoi rankasti kun hän katsoi junan akkunasta tuttuja, muistorikkaita seutuja. Mutta kun oli saavuttu Saint-Jean-de-Luziin, loisti aurinko heittäen säälittä säteitään valtameren laineille. Vähitellen Ranskan raja pakeni vuorien taakse.
Silloin saattoi Geneviève vielä itkeä.
XXX.
Etienne oli tuntenut itsensä mitä masentuneimmaksi kuullessaan kanteen, jonka mukaan hän oli myrkyttänyt Lorenzo Miralezin. Hän vakuutti syyttömyyttään poliisille, tutkintotuomareille ja todistajille. Hänen vakuutuksensa olivat niin uskottavia, että tutkintatuomari usein tuli liikutetuksi niistä eikä muuta toivonut kuin että ne olisivat voidut todistaa. Mutta syytettyä vastata oli suuri määrä vakuuttavia todisteita, niin että kuolemantuomio voitiin aivan epäilemättä niiden nojalla langettaa: hänen nimensä oli sen kirjeen alla, jolla myrkky oli tilattu apteekkarilta, myrkky, joka löydettiin tupakoimishuoneesta ja puolikaskirje Rose Marielle, joka näytti aiheen murhatekoon, palvelijan läsnäolo kun hän antoi juoman Miralezille, samoin yllätys kun tavattiin Rose-Marie hänen luonaan. Rouva Manzanil todisti, että hän oli ollut peloittava maankiertäjä ennen linnaan tuloaan, ja että hän varmaankin tiesi linnassa asuvan vaan kaksi naishenkilöä, joita aikoi tulla ryöväämään, vaan kun neiti Sartilly antoi hänelle 400 frangia, pääsivät he siten varmaan elämänsä kauheimmasta hetkestä.
Vankila-elämä ja sitovat todistukset oikeudessa hänen syyllisyydestään lamauttivat niin, että Etienne alkoi itsekin tuntea syyllisyyttään. Ehkä se oli muisto hänen rakkaudestaan, joka antoi voimaa kieltäytymään tunnustamasta syyllisyyttään, johon tunnustukseen häntä yhtä mittaa kehoitettiin.
Hän koetti ajatella puolustustodistajia, vaan ketään ei voinut keksiä.
Hän sai asianajajan, joka kohta huomasi vaikuttavaksi todistajaksi
Rose-Marien, sairaan lesken. Mutta hän oli vanhempiinsa luona
Barcelonassa ja luultiin hänen saamista haavoista kuolevan.