Eräs portinvahti tuli, aukasi ja kysyi hämmästyneenä:
— Mitä te haluatte, rakas veli?
— Tahtoisin puhutella neiti Sartillya, vastasi Lazare.
— Neiti Sartillya itseäänkö?
— Niin, jos se on mahdollista.
— Minä en tiedä ottaako neiti nyt juuri vastaan, mutta ilmoitan joka tapauksessa teidät hänen tädilleen, kreivinna Manzanilille, joka varmaankin ottaa teidät mielihyvin vastaan. Tahdotteko seurata minua?
Ja portinvartija alkoi kävellä platanipuistotietä.
Lazare seurasi alasluoduin silmin. Hän ei uskaltanut katsoa viheriöitä nurmikoita ja kukkalaitteita. Tällainen loisto peljästytti köyhää munkkia, joka vuosikausia oli viettänyt kolkossa ja synkässä luostarissa. Mitä voisi hän tehdäkään tässä vieraassa linnassa? Eikö hänen sinne tunkeutumisensa ollut ennenkuulumatonta tunkeilevaisuutta? Mitä voisi hän sanoa neiti Sartillylle jos häntä saisikin puhutella? Miksi kuvitteli hän juuri tämän linnanneidin laulaneen puistossa? Eikö sellainen neiti pidä itseään korkeassa arvossa? Hänkö heittäisi omenan puolikasta?
Lazarea vavistutti. Askeleensa kävivät yhä hitaisemmiksi ikäänkuin hän tahtoisi kääntyä takaisin. Mutta hän kuuli kellon kirkontornissa lyövän 10, ja ajatus taas siirsihe Martiniin, joka ammuen odotti pelastustaan. Tästä sai hän taas rohkeutta seurata portinvartijaa.
He tulivat linnaan. Aroin katsein huomasi hän suuren päärakennuksen ja kauempana punakattoiset karjatot.