— Olkaa hyvä ja astukaa sisään! — sanoi portinvartija ja avasi oven
Lazarelle. — Minä heti ilmoitan teidät kreivinnalle.
Munkki huomasi olevassa pitkähkössä ja soikeassa huoneessa, joka oli kalustettu korkeilla nahkapäällystuoleilla. Hänen sydämensä löi rajusti. Ennen pitkää näki hän vanhan naisen astuvan sisään, jonka jälkeen palvelija sulki oven hänen jälkeensä. Hän oli pitkä, laiha, miehevän näköinen. Kun hän puhui, huomasi Lazare ilokseen heti, ettei se ollut eilinen ääni. Mikä erehdys olisi ollutkaan luulla tämän ruman, lakastuneen ja epämiellyttävän naisen voivan omata sellaisen äänen mikä oli hänet eilen lumonnut!
Nainen selvästi espanjaksi murtaen virkkoi:
— Istukaa, rakas veli! Te haluatte puhua kanssani?
— Ei, rouva — vastasi munkki viattomasti — tahdon puhua neiti Sartillyn kanssa ja esittää hänelle erään pyynnön.
Vanha kreivinna katsoi tuota merkillistä vierasta suoraan silmiin.
Sitten hän nousi ja sanoi:
— Hyvä, minä ilmoitan sisarentyttärelleni.
Eikä Lazare ymmärtänyt, että hän oli loukannut vanhaa rouvaa.
Hän jäi yksin. Hän risti sormensa. Alkoi suhista korvissa ja esineet näyttivät tanssivan hänen ympäristössään. Ei ikinä ollut hän tällaiseen mielenliikutukseen joutunut, ja hän jo alkoi peljätä pyörtyvänsä linnan hoitajattaren edessä.
Vaan pian hän nousi. Keveitä askeleita kuului, ovi avautui äkisti ja Lazare tunsi huoneeseen jääneen jotain valkoista, kevyttä ilmavaa, joka huojui häntä kohden.