XXXI.
Syntyi hälinä, joka yhä lisääntyi. Eräs vahtimestari kehoitti hiljaisuuteen.
Nähtiin laiha, ruma, ontuva nainen, pitkä arpi oikeassa poskessa. Tuotako oli sanottu Granadan ruusuksi? Kaikki olivat hämmästyksissään, ja erään oikeuden jäsenen nähtiin virnistävän.
Etienne tarkasteli naista, jota hän ei voinut heti tuntea rouva Miraleziksi, sillä niin paljon pitkä aikainen sairaus oli häntä muodostellut.
Rouva Miralez arvasi minkä vaikutuksen yleisö oli hänestä saanut ja punehtui, silmänsä täyttyessä kyynelistä. Etienne huomasi kyyneleitten valahtavan ja oli valmis antamaan hänelle anteeksi.
— Rouva Miralez — alkoi puheenjohtaja — teillä on sanan vuoro selittääksenne mitä tiedätte esillä olevasta myrkytysrikoksesta, jonka johdosta miehenne on kuollut ja entinen rakastajanne Etienne Hontarrède joutanut syytettyjen penkille.
Rose-Marieta väristytti kuullessaan nämä ankarat sanat. Hän käsitti, että kaikki täällä olivat hänelle vihamielisiä, pitäen häntä osallisena rikokseen. Kuivattuaan kyyneleensä lausui hän liikutetulla, mutta kuuluvalla äänellä:
— Herra presidentti, Etienne Hontarrède ei ole ollut koskaan minun rakastajani.
Epäluuloinen humahdus kuului oikeussalissa.
— Tunnemme tuon lajin — mutisi eräs nuori asianajaja viiksiään väännellen.