Mutta Rose-Marie jatkoi päättävästi:
— Jos en olisi neljää kuukautta ollut pakoitettu olemaan sairasvuoteella haavain johdosta, jotka sain elokuun 15 päivänä, ei herra Hontarrède olisi ollut syytettynä niin inhoittavasta rikoksesta kuin mistä häntä nyt syytetään. Useamman viikon ajan olen hoippunut elämän ja kuoleman vaiheilla, ollessani vanhempaini luona Barcelonassa. Minulle ei ole ilmoitettu mieheni kuolemasta eikä herra Hontarrèden vangitsemisesta. He pelkäsivät että nämä tiedot olisivat saattaneet henkeni vaaraan. Vasta tammikuun ensi päivänä sain sanomalehdistä tietää, mitä vuoden lopulla Ranskassa oli tapahtunut. Niin pian kuin voin, matkustin Girondeen, jonne saavuin viime viikolla. Ennemmin en voinut tänne saapua, koska minun oli hankittava kaikki ne todisteet, joita oli käytettävissäni näyttääksesi herra Hontarrèden olevan viattoman. Ja nyt, herra presidentti, pyydän saada esittää ne.
Oikeushuoneessa syntyi taas yleistä liikehtimistä. Kaikki olivat hämmästyksissään. Muutamien kasvoilla kuvastui epäluulo, toisilla taas oli myötätunto herännyt.
Nuori leski oli hyvin liikutettu. Hänen vasen kätensä vapisi hermostuksesta, ja oikea vei nenäliinan milloin silmille, milloin taas huulille. Nyt jatkoi hän:
— Herra presidentti, jos joku on rikollinen, olen se minä, eikä herra Hontarrède. Ja koska olen vannonut puhuvani kaikki mitään salaamatta, voitte kuulla kertomukseni. Herra presidentti! Minä en ole ollut koskaan herra Hontarrèden rakastajatar, mutta minä olen rakastanut häntä paljon.
Nyt keskeytyi hänen puheensa nyyhkytykseksi. Moni kuulijoistakin alkoi saada kyynelhelmiä silmiinsä.
— Minä olen rakastanut herra Etienneä paljon — jatkoi taas rouva Miralez — ja minä olen ollut mustasukkainen hänestä. Tiesin, että hän tahtoi mennä naimisiin erään nuoren tytön kanssa, ja tein kaikkeni saadakseni hänet estetyksi tästä avioliitosta. Siinä on rikokseni; siinä se pahatyö, mistä johtuu n.s. »Sargosin draama».
— Tahdon mielelläni uskoa teitä — sanoi puheenjohtaja — mutta eivät pelkät sanat tässä merkitse, vaaditaan todistuksia.
— Niitä on minulla, — sanoi Rose-Marie, ottaen samalla käsipuuhkastaan esille kukkaron. — Mieheni luuloa uskottomuudestani hänelle herätti eräs kirjepuolikas, jonka Lorenzo löysi eräästä rasiastani ja jonka rouva Manzanil on jättänyt oikeudelle. Mutta tuo kirje ei ollut kirjoitettu minulle; se oli aijottu herra Etiennen morsiamelle. Kas tässä jatkoa, joka ei ole tunnettu, ja jossa on oikean kirjeen saajan nimikin. Te näette, hra presidentti, että molemmat kirjeen puoliskot ovat kirjoitetut samalla käsi-alalla ja samalle paperille. Molemmissa ovat kirjaimet samanlaisia: eräs niistä, K, alkaa sillä puoliskolla, jonka jätän nyt teille. Ei voi näin ollen olla mitään epäiltävää asiassa.
Molemmat kirjeenpuoliskot asetettiin vierettäin ja puheenjohtaja luki nyt kirjeen kokonaan ojentaen sen sitten oikeuden toisille jäsenille, jotka vuorostaan siirsivät sen yleiselle syyttäjälle ja edelleen jurylle. — Todistus oli senkin puolesta vakuuttava, kun repeytyneet epätasaisuudet hyvin sopivat yhteen.