— Tiedättekö missä hän nykyään on?
— En. Mutta kun tahdon häneltäkin pyytää anteeksi, voimme yhtenä etsiä hänet, jos sallitte sen. Nouskaa vaunuun ja puhukaamme hänestä!
— Hôtel de Franceen! — sanoi rouva Miralez ajurille.
* * * * *
Vaunun lähdettyä liikkeelle sanoi rouva, jota ennen kutsuttiin Granadan ruusuksi:
— Herra Etienne, en ole enään entisen Rose-Marien näköinen; olen tullut rumaksi, jonka jo näitte oikeussalissa. Mutta sen sijaan olen tullut vakavaksi. En ole vielä tullut täysin terveeksi enkä tiedä jos koskaan tulen. Loppu-elämäni ajan tahdon osottaa teille alttiutta ja ystävyyttä, enkä koskaan enää puhua rakkaudesta teille. Se olisikin jo naurettavaa, oletteko siitä tyytyväinen?
Hän otti nuoren lesken käden omaansa ja piti sen siinä.
Hotelliin päästyä tilasi Etienne hyvän päivällisen, jonka kolmisin söivät hyvällä ruokahalulla.
Dominica oli levoton jouduttuaan sen miehen kanssa silmätyksin, joka oli neljä kuukautta saanut olla vankeudessa hänen tähtensä. Etienne arvasi hänen levottomuutensa syyn ja sanoi hänelle:
— Toivon ettei neiti Dominica kanna mitään kaunaa minua vastaan.