V.
Neiti Geneviève de Sartilly oli 19-vuotias. Hän oli hintelä ja vaaleaverinen, vilkkaat sinisilmät ja kiharat hiukset, jotka näyttivät ympäröivän hänen otsaansa kuin kultainen pilvi. Joku kuvanveistäjä tuskin olisi häntä erittäin ihaillut, sillä hänen piirteensä olivat kaukana klassillisista säännöistä. Hänen silmänsä ja suunsa näyttivät hieman liika suurilta, kaulansa liika kapealta ja nenänsä liiaksi pystyltä. Mutta jokainen piirre säteili eloa ja muodosti ilahduttavan kokonaisuuden, joka huoletta olisi voinut kilpailla ylistettyjen kaunottarien kanssa. Jos hänen ruumiillinen olentonsa ei ollut täysin kehittynyt, niin oli hänen sielunsa vielä enemmän kypsymätöin. Bontucq-linnan haltijatar käyttäytyi joskus kuten joku koulutyttö ja teki usein lapsellisuuksia.
Kun hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, saivat kuitenkin hänen silmänsä harvinaisen vakavan ilmeen ja surullinen piirre laskeutui hänen suunsa ympärille. Hänen isänsä, loistava kavaljeeri Lanniosta Bretaguesta, oli viettänyt elämänsä toimettomuudessa vähemmän tai enemmän romanttisissa seikkailuissa ja kuollut 40 vuoden ijässä väsyneenä ruumiillisesti ja henkisesti. Hänen äitinsä, kukoistava espanjatar Wallodolidista, periytynyt keuhkotautisesta perheestä, kuoli nuorena voimatta kestää kaikkia hyljätyn vaimon vaivoja.
Tämä pari oli kuitenkin lähes 4 vuotta ollut hyvin onnellinen. Vaimo oli kaunis ja mies näytti hänelle uskolliselta. Geneviève syntyi ja alkoi pian tulla isäänsä. Eräänä päivänä totesi lääkäri rouva Sartillyssa ensimäiset keuhkotaudin oireet ja neuvoi nuoren parin muuttamaan vähemmän kosteaan seutuun kuin oli Lannion.
Bretagnessa oleva tila myytiin ja tila Bontucq-en-Béarn ostettiin. Vaimo viihtyi oivallisesti Montségurissa, mutta mies katsoi tämän asunnon liian kaukaiseksi akasiapuistoista Boulognen metsissä. Hän oleksi täällä vain metsästysaikoina, jolloin ei katsota soveliaaksi näyttäytyä klubissa.
Kun rouva Sartilly kuoli, ei hänen miehensä vuodattanut kyyneltäkään.
Hänellä ei ollut enää minkäänlaisia tunteita.
Geneviève jäi siten yksin Bontucqin linnaan. Hän oli ainoastaan 12 vuoden vanha. Hänelle asetettiin holhoja, joksi tuli Lorenzo Miraléz, äitinsä nuorempi veli. Eräs varattomaksi joutunut täti, joka oli leski, kreivinna Enriquita Manzanil, muutti luoksensa. Hän oli rouva Sartillyn ja holhojan vanhempi sisar. Tämä pienen Genevièven suojelijatar näytti sotilaalta ja oli taikauskoinen kuin povariakka. Hän oli itsepäinen ja kiivas, kiroillen työväkeä ja purkaen pahaa sisuaan ulkona ahertaville.
Molempain kuolemantapausten pelottamana meni nuori tyttönen harvoin ulos. Hänen tuttavapiirinsä tuli yhä harvemmaksi. Silloin tällöin kävi hänen holhojansa Bontucqissa. Hän oli erään laivayhtiön johtaja ja vaimonsa oli hurmaava parisitar, jonka kauniit silmät olivat hänen lumonneet. Mutta nämäkin vieraat viipyivät Béarnissa vain pari viikkoa paluumatkallaan Luchonista tai Biarritzasta. Yleensä piti Geneviève tapanaan kuljeskella laulaen puistossaan, soittaa, opettaa koiria tai lentävää vauhtia ratsastaa tilusteillään. Pari kolme kosijaa oli pyytänyt jo hänen kättänsä. Mutta jo ajatuskin naimisiin menosta sai hänet kalpenemaan. Muistaen äitinsä kärsimykset hän päätti jäädä naimattomaksi huolimatta siitä metsästyksestä, jonka aiheuttaisivat hänen miljoonansa.
Sellainen oli se kevyt, hilpeä olento, jonka edessä Lazare oli vapissut ja johon hän ei ollut uskaltanut, peläten munkin ankaroita sääntöjä, nostaa katsettaan.
Kertomus härästä, niin yksinkertaisesti kerrottuna ja nuoren munkin kainous oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan tehdä hyväntyön.