Niinpä hän eräänä päivänä meni kylän markkinoille ja osti sieltä hienot alusvaatteet, koristetut nenäliinat, muodikkaan kaulaliinan ja vieläpä hansikkaatkin. Mutta sovittaakseen tätä turhuussyntiä nukkui hän kaksi yötä paljaalla lattialla.
Työskennellessään lähellä linnaa kuuli hän joskus keveitten askeleitten lähenevän hiekkakäytävällä, ja hän aavisti että se oli neiti Sartilly joka tuli. Silloin tunsi hän herpaantuvassa ja hänen teki mielensä panna kätensä ristiin kuten muinoin ehtoollisleivän sulaessa hänen suussaan.
Nuori tyttö meni melkein päivittäin hänen ohitsensa ja pari kertaa oli hän puhunutkin hänelle. Ensi kerralla kysyäkseen hänen todellista nimeänsä.
— Etienne, — vastasi hän — Etienne Hontarrède.
— No, kuinka me tulemme teitä kutsumaan, Etienneksi vaiko Lazarekseksi?
— Sen nimen, jonka neiti tahtoo antaa, tulen minä pitämään.
— Siinä tapauksessa on se Lazare. Minä pidän siitä enemmän.
Seuraavalla kerralla kysyi neiti Sartilly josko hän viihtyy Bontucqissa.
Ja Lazare vastasi ei voivansa ajatella sen miellyttävämpää elämää.
Muuan päivä tämän jälkeen pyysi Geneviève kantamaan hänen päivänvarjoansa linnaan.