Hän pelkäsi kohdata neiti Sartillyä. Joka kerta kuullessaan hänen lähestyvin, poistui hän kauemmas. Kahdeksan päivää meni siten, jolla aikaa hän painautui raskaimpaan työhön ja nautti ainoastaan välttämättömimmän ravinnon. Hän pelkäsi menettäneensä hyväntekijättärensä myötätunnon niin naurettavalla tavalla osottaessaan hyödyttömiä taitojaan ja mainitessaan muinaisista rikkauksistaan. Mikä saikaan hänet puhumaan! Minkä vuoksi hän punastui tuon rikkaan, hienon, nuoren tytön edessä köyhyyttään ja puutteitaan? Jos olisi uskaltanut olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi. Hän olisi rukoillut unohtamaan nuo silmänräpäykset ja katsomaan taas hänen päällensä hempeillä silmillään, joitten väriäkään hän ei oikeastaan muistanut, vaan jotka hän aavisti lempeiksi ja ihaniksi kuten yömatkustaja aavistaa nousevan auringon loistoa, jota hän vielä ei ole nähnyt.
Eräänä sunnuntai-aamuna lähti hän messuun Montséguriin. Kun hän tuli kirkkoon, pisti hän oikean kätensä vihkiveteen ja käänsihe, ennenkuin oli tehnyt ristinmerkin, tarjotakseen kylän tavan mukaan vihkivettä sille, joka tuli hänen jälessään. Mutta hän säpsähti. Se oli nuori tyttö, joka tuli hänen jälessään, nuori ja herttainen vaaleine kutriseen ja sinisilmineen. Ja hän kosketti Genevièven sormia, joka otti vihkiveden häneltä. Hänen hempeä hymynsä teki sellaisen vaikutuksen ettei hän nähnyt alttaria eikä kuullut messua, vaan joutui ravistuksen valtaan kuten kuolemaan tuomittu.
* * * * *
Eräänä aurinkoisena lokakuun iltana seuraavalla viikolla, kun kellastuneet lehdet putoilivat hiljaa ruohostoon, valjasti Lazare molemmat härät, Jeanin ja Martinin, vaunujen eteen nostaakseen halkoja, jotka hän edellisenä päivänä kreivittären käskystä oli metsään hakannut. Tämä metsä oli n. 5-600 metrin päässä linnasta.
Lazare oli tuskin ajanut portista, kun kuuli nopeita askeleita takanaan. Hän käänsihe ja huomasi neiti Sartillyn. Hän oli pukeutunut musliinileninkiin, päässään kukilla somisteltu hattu.
— Hyvää päivää, herra Lazare, sanoi neiti. Tehän menette metsään? Aijoin mennä samalle suunnalle. Menen noutamaan tätiäni, joka on vieraisilla erään ystävättärensä luona. Saanko ajaa vaunussa kanssanne?
Hän oli jo molemmin käsin tarttunut vaunun valtaviin tolppiin ja kiepautti itsensä ylös, jolloin hänen toinen pyöreä käsivartensa paljastui.
Lazare oli ihastuksissaan. Hän oli niinmuodoin antanut hänelle anteeksi. Sen hyvin huomasi hänen lempeästä äänensävystään ja ystävällisyydestään. Ja härät näkyivät myös olevan hyvillä mielin, sillä ne menivät suoraa päätä eteenpäin hiljentäen juoksuaan jonkun kuopan tiellä kohdatessaan. Lazare olisi sillä tavoin ajanut vaikka maailman ääreen! Hän puhui vähän, vaan nautti sitä enemmän hiljaisesta onnestaan.
Puut olivat lakastuneet ja muodostivat sopivan taustan hänen mielialalleen. He tulivat lirisevälle lähteelle, josta Geneviève tahtoi juoda. He seisahtivat, ja kun hän oli juonut, otti hän vettä käsillään, ojentaen sen Martinin juotavaksi. Toinen, Jean, ei saanut mitään. Ja Lazare tunsi itseänsä mairiteltavan. Vaunu, johon Geneviève oli taas astunut, lähti uudelleen liikkeelle. Ei yhtään ihmistä näkynyt metsässä, ei yksikään lintu laulanut, ei hyönteinenkään surissut. Ja tämä syvä hiljaisuus miellytti entistä munkkia sanomattomasti.
Mutta pian piti heidän seisahtaa. He tulivat aukealle paikalle, jossa oli kuivia pensaita. Geneviève hyppäsi alas vaunusta ja istuutui eräälle puun kannolle.