Seuraa vana päivänä oli hän hyvin hermostunut. Hän ei voinut pysyä hiljaa. Hänellä oli selittämätöin halu puhua ei ainoastaan Martinille vaan vieläpä kukille, kiville, laakson kaiulle ja taivaan piirille. Ainoastaan ihmisten kesken hän oli vaiti.
Isännöitsijä antoi hänelle ohjeita, joita hän ei ymmärtänyt. Hän unohti päivällisenaikaan juottaa härkänsä. Ja kun ylempänä kerrottujen tapahtumain aika saapui, sai hän vastustamattoman halun lähteä metsään tuolle aukealle paikalle. Vähintäkään selitystä antamatta jätti hän tusinan verran tovereitaan, jotka olivat viinisadon korjuussa ja lähti metsään.
Matkalla katsoi hän tarkkaavana jälkeä, jonka eilen ajaessaan oli pyörä tehnyt tiehen. Kun hän saapui lirisevälle lähteelle, sulki hän silmänsä paremmin muistaakseen yksityiskohdat ja joi lähteestä. Sitten meni hän paikalle, jossa Geneviève oli istunut. Ja kuu hän näki ruohossa pari pientä kengän jälkeä, hengähti hän helpotuksesta. Se oli siis totta. Tuossa hän istui. Ei se ollut unta. Siinä hän istui liikkumattomana kuvaillen silmiinsä hänen hahmonsa vieläkin nähdäkseen. Hänen katseensa oli häneen luotuna, ja hän tuli yhä lähemmäksi. Lazare näki, että hänellä oli eilinen pukunsa ja kiharansa loistivat auringonsäteistä. Hän tuli yli aukeaman, aivan suoraan kantoa kohden. Mutta äkisti katosi näky.
— Vai niin, te olette täällä, herra Lazare — huudahti hän hämmästyneenä…
Entinen munkki kavahti ylös. Mitä hän näki, ei ollutkaan kuvittelua vaan neiti Sartilly ilmielävänä.
Hän oli täällä, hän puhuikin hänelle, ja Lazare alkoi poistua allapäin.
Tytön täytyi huomata hänen levottomuutensa. Istuihan hän samalla paikalla kuin eilen neiti itse; ja nuori mies kalpeni ikäänkuin hän olisi ollut tulemaisillaan tajuttomaksi. Olihan hänet nyt tavattu aivan ilmi selvästä teosta!
Mutta Geneviève läheni taas.
— Anteeksi — sopersi hän. — En tietänyt… minä olin kävelyllä… en saattanut aavistaa…
Lazare väistihe horjuvin askelin.