Mutta neitonen tapasi hänet.
— Herra Lazare! — sanoi hän ja äänensä värähti — minä kadun että tulin, jos olen pahoittanut mieltänne. Mutta minulla on jotain sanottavaa teille ja tulin niin iloiseksi nähdessäni teidät.
Sitten käänsihe hän alasluoduin silmin.
— Te olette nyt olleet täällä jo toista kuukautta ja kaikki ovat teihin erittäin tyytyväisiä. Minä tahtoisin, koska en uskalla tarjota teille mitään paikkaa, osoittaa teille kiitollisuuttani. Jos minä tuttavieni välityksellä taikka suoraan tekisin jotain hyväksenne, niin sanokaa vaan, se olisi minulle iloista…
— Siinä tapauksessa pyydän minä teiltä yhtä ainoata asiaa — vastasi Lazare. — Olen huomannut viime aikoina rakastavani elämää liika paljon. Luostarissa oli se meille niin vähän merkityksinen, että olimme tyytyväisiä saadessamme kaivaa omaa hautaamme. Nyt en tiedä missä löydän kuolemani enkä voi kaivaa hautaani. Se työ olisi minulle terveellisempää. Neiti Sartilly, tahdotteko lahjoittaa minulle yhden näistä pienistä puista, jotka kasvavat täällä?
— Mitä varten? Ristiksennekö, herra Lazare? Se ei voi olla täyttä totta! Mitä maksaa vaivaa puhua sellaisista asioista. Se pahoittaa mieltäni.
— Jumala tietää, etten koskaan tahdo tuottaa teille surua. Mutta minä en näe siinä mitään pahaa jos ajattelee kuolemaa. Sanotaanhan, että kun tunnetaan täydellistä onnea, ajatellaan silloin kuolemaa vasten tahtoakin.
Geneviève oli tullut vakavaksi.
— Tulkaa, sanoi hän Lazarelle.
Hän meni metsään, tulien pienelle purolle. Siellä seisoi eräs nuori poppeli, runko suora, lehdet väriseviä. Neiti Sartilly viittasi siihen ja sanoi: