— Tuon puun lahjotun teidän ristipuuksenne.
— Saanko hakata sen?
— Silloin kuin tahdotte.
— Ja kreivinna ei tule siitä mitään sanomaan?
— Ei, se puu on kaksinkertaisesti minun, sillä olen itse sen istuttanut. Ottakaa se, Lazare!
Neiti Sartilly oli lausunut nämä viimeiset sanat harvinaisella äänenpainolla. Silloin uskalsi Lazare ensi kertaa katsoa häntä suoraan silmiin. Mutta hän kääntyi heti poispäin, sillä hän tunsi ihmeellistä pyörtymystä…
— Vai niin, te olette täällä! — huusi äkisti katkera ääni, joka sai molemmat hätkähtämään. — Te etsitte sieniä, sehän on selvää, — jatkoi ääni terävästi. — Minä en ole löytänyt ainoatakaan. Se on naurettavaa! Ei näy olevan ainoatakaan sientä tänä vuonna. Huh, kun alkaa tuntua kylmältä! Emmekö mene sisälle, Geneviève.
VIII.
Täti oli paljon poissa sillä viikolla. Kun hän viimein palasi, oli ilta, ja kun hän sai Genevièven näkyviinsä, huudahti hän:
— Tänään olen tehnyt hyvän työn! Lazare-raukka tulee varmaan iloiseksi.