Mitkä muistot herättikään tuo laulu! Ilman sitä olisi Lazare vieläkin luostarissa. Hän olisi jatkanut askeettista elämiänsä ja sydämensä olisi kuulunut yksinomaan taivaalle.
Cueillez, cueillez des roses.
Et me les apporter!
Lazare seisahtui tuomensa luona. Hän ei voinut enää työskennellä. Päänsä vaipui ja hän huokasi raskaasti. Pian huomasi hän erään omenapuun itsensä ja tytön välillä punaisine omenineen. Ja kuten sinä iltana, jolloin hän kaivoi omaa hautaansa, otti hän omenan ja antoi nuorelle laulajatytölle.
Geneviève katsoi häneen. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi.
— Se olitte niinmuodoin Te? — sanoi hän hiljaa. — Minä arvasin sen.
Hän antoi katseensa vaipua alas ja aukaisi taas kirjansa. Hän hengitti raskaasti.
Ja nostamatta katsettaan virkahti hän:
— Te siis matkustatte?
— En, en nyt! — vastasi Lazare. — Sallikaa minun jäädä! Jos ette ole ylenmäärin tyytymätöin minuun, neiti, niin sallikaa minun jäädä linnaan! Jospa tietäisitte… ah, jos tietäisitte!…
Hän vaikeni äkisti. Hän tunsi että hehkuvimmat sanat tahtoivat virrata hänen huuliltaan, mutta hän ei saanut puhua. Hän ojensi kätensä Genevièveä kohti. Mutta hän sulki silmänsä, ravisti hitaasti viehkeaä päätänsä.