— Ei, — sanoi hän.
Ja hänen huulensa tulivat aivan värittömiksi.
— Ei, on parempi että lähdette! … Minä olen tietenkin hyvin tyytyväinen teihin, mutta… Te olette olleet hyvä palvelija… ja kaikki teitä tulevat täällä kaipaamaan… Mutta tätini on oikeassa siinä, ettette voi jäädä enää maanviljelijäksi. Jääkää hyvästi, Lazare!
Ja hän riensi pois.
Kun nyt entinen munkki ei enää nähnyt häntä, pani hän saksensa niitten paikalle, meni talliin Martinin luokse, laskeutui sen puhtaille oljille ja ratkesi itkuun.
Täältä kreivinna Manzanil hänet vihdoin löysi.
— Mitä se tahtoo sanoa? — huusi hän — te olitte täällä ettekä mitään puhunut. Väki on etsinyt teitä neljännestunnin ajan. Nyt täytyy meidän lähteä; minä olen ollut valmiina jo 5 minuuttia. Kas niin, kiiruhtakaa nyt. Muutoin saavumme junalle liika myöhään.
Mutta Lazare ei näyttänyt ymmärtävän. Kreivinna näki hänen punertavat silmänsä ja arvasi hänen itkeneen.
— Ah… vai kyyneliä? Ettehän aikone viedä härkäänne suklaatehtailijalle? Ei, se ei käy päinsä, mutta voimme lähettää sen teille paistina, jos niin tahdotte, sillä siksi se vanha elukka enää kelpaa. Se ei nyt missään tapauksessa saata seurata meitä junalle.
Lazare katsahti ylös ja tunsihe melkein iloiseksi tästä ivallisesta puheesta. Kreivinna siis uskoi hänen kyyneleensä koskevan Martinia, asema oli siis pelastettu.