— Ja Martin? kysyi hän
— Martinko? — Se on kuollut!
— Tapoitteko sen?
— Kyllä, minä tapoin sen! Minä rakastin teitä! … Ah, antakaa anteeksi… Minähän olen järjiltäni!
Hän ummisti silmänsä, ja hän tunsi henkensä pakenevan.
Mutta hetken päästä tunsi hän pienen käden tarttuvan omaansa ja saman äänen, jonka sinä merkillisenä iltana oli luostarin muurin takana kuullut, sanovan:
— Minäkin rakastan teitä, Lazare!
Silloin huokasi hän raskaasti ikäänkuin koko sielunsa olisi kokoon puristunut.
Sitten alkoi hiljaisuus. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Koko maailma pakeni hänen tajunnastaan.
* * * * *