Mutta pieni käsi pian palasi hänen tietoisuuteensa, sillä se puristi hänen kättänsä. Ja kohta kuuli hän hellän äänen kuiskaavan.
— Minä rakastan teitä, Lazare, ja olen hyvin onnellinen tällä hetkellä, niin onnellinen, ettei minulla ole oikeutta valittaa vaikka vastaisuus kätkisikin osalleni ainoastaan suruja. Onni, jota tunnen, on kylliksi riittääkseen tuleviksikin vuosiksi, ja tästä kaikesta olen teille kiitollinen. Rakastan teitä, ja te olette ensimäinen mies, jolle tahtoisin antaa elämäni. Minä olen teidän, Lazare! Avatkaa silmänne! Katsokaa minua! Katsokaa, kuinka rehellisesti tarkoitan mitä sanon. Olen rakastanut teitä siitä saakka kuin teidät näin, ehkä jo ennenkin, koska minä uskalsin teille heittää sen omenanpuolikkaan tuntematta teitä. En ole koskaan ennen käyttäytynyt sillä tavalla. Ja kun teidät näin salongissani niin kalpeana ja äänenne kuulin liikutuksesta väräjävän, tunsin kohta kiintyväni teihin. Se ei tietenkään ollut vielä rakkautta vaan sympatiaa, joka pian laajeni ja lämpeni rakkaudeksi. Ettekö ole sitä huomanneet? Ettekö huomanneet, kuinka usein minä menin ohitsenne kedoilla ja vainioilla, missä työskentelitte, ja kuinka minä osoitin suosiotani Martinille, kun en sitä voinut teille osoittaa. Muistatteko että annoin Martinille vettä tästä lähteestä; teidän huulillenne ajatuksissani kohotin silloin käteni. Ja sen päivän, jolloin tulin tälle aukealle paikalle ajatellakseni ja muistellakseni paremmin mitä oli edellisenä päivänä tapahtunut? Teilläkin oli sama ajatus kuin minulla ja saavuitte ennen minua! Ja vihdoin aamulla kun lauloin puistossa, huomasitte kai että laulu oli tarttua kurkkuuni? Minunhan täytyi siten johtaa harhaan tätiä, joka on niin epäluuloinen. Sitä paitsi olin itselleni luvannut, etten ilmoita teille tunteitani, mutta minä en voinut enää pitää lupaustani Lazare, ja minä olen siitä niin iloinen… Rakastatko minua kauan? Ei, älä vastaa! Tiedänhän, että sinä rakastat minua tällä hetkellä ja uskot rehellisesti tulevasi aina rakastamaan minua! Kiitän sinua siitä kaikesta sydämestäni, mutta tuo sana »aina» peloittaa minua. Ja kuitenkin voin sanoa sinulle yhden asian: olet äsken tullut luostarista, Lazare, et ole koskaan tuntenut ketään toista naista kuin minut ja et senvuoksi tiedä tarkalleen kuinka kauan tulet rakastamaan minua. Maailmassa on niin paljon kauniita tyttöjä! Ehkäpä, jos minulla olisi ollut sisko, et olisi minusta välittänyt yhtään mitään. Täytyy ajatella kaikkia mahdollisuuksia. Miehen rakkaus on usein hyvin häilyväinen. Olen paljon kokenut, vaikkei sitä luulisi. Isäni oli myös uskonut rakastavansa äitiäni ainaisesti, ja tämä »ainaisuus» kesti vain 4 vuotta. Jospa tietäisit kuinka äitini kärsi viime hetkeensä asti! Lazare, olen vannonut etten koskaan mene naimisiin, mutta minusta tuntuu nyt että en voisikaan pitää valaani. Tahdon tehdä sinulle ehdotuksen: Sinä jätät Bontucqin; se on välttämätöntä useammasta syystä. Sinä lähdet, et Payonneen, vaan Pariisiin. Etsin sinulle hyvän toimen siellä; luulen jo melkein tietäväni sellaisen. Siellä viivyt kaksi vuotta näkemättä minua ja kirjoittamatta minulle, jos mahdollista. Siellä elelet maailmaa kokemassa ja näkemässä, käyt teaattereissa ja klubeissa ja vietät maailmanmiesten iloisia päiviä loistossa ja kiusauksissa. Niin, Lazareni, ja jos sinä näiden kahden vuoden kuluttua et ole unohtanut minua tultuasi niin suuren kaunotarjoukon kosketukseen, jos vielä sittenkin rakastat pientä Genevièveäsi kuten tänään, silloin palaa takaisin Bontucqiin ja minä olen ojentava käteni sinulle kuten nyt teen ja pyytävä pitämään se ikuisesti omanasi. Niin, silloin tulemme mieheksi ja vaimoksi, Lazare, ja luulen, että me tulemme hyvin onnellisiksi. Elä huoli siitä, joskin itken, se on vaan ilosta kun ajattelen takaisin paluutasi, jonka nyt jo näen tapahtuvan. Silloin olet sinä hieno herra valkoisine käsinesi, ja sinä tulet luultavasti rikkaaksi, sillä isoisäsi on tunteva itsensä ylpeäksi sinusta; ja minun sukulaisillani ei ole oleva mitään sitä vastaan että provinsilainen tyttö ottaa miehekseen sellaisen pariisilaisen kuin sinä Ja jos heillä olisikin, en siitä yhtään välitä. Silloin olen 21-vuotias ja voin itse kohtalostani päättää… Jää hyvästi, Lazare! Purista morsiamesi kättä hyvästiksi, ja mene hautaamaan Martin raukka, jota saan kiittää ihanimmasta elämäni hetkestä. Palaan ratsuni luo, jonka sidoin puuhun kiinni, menen kotiini ja sulkeudun huoneeseeni ajatellakseni sinua koko illan, koko yön, koko huomis-päivän ja koko sen ajan, jonka vielä saan elää… Rakastan sinua!
Ja Lazare näki hänen poistuvan hiljaiseen metsään, jossa kellastuneet akasian lehdet hitaasti putoilivat maahan.
* * * * *
Hän ei liikahtanut. Hän viipyi lähteen luona, sillä hän pelkäsi liikahtaessaan joutuvansa ulos siitä loihditusta linnasta jossa hän unelmoi. Hän ummisti silmänsä ja nautti onnestaan.
X.
Eräs lapsi, joka tuli metsästä kantaen selässään halkokuormaa, keskeytti entisen munkin unelmat. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Lazare nousi, otti muutamia askeleita aukealle, jolloin mieleensä johtui Martin.
Ja hän käveli paikalle, jossa oli härkänsä tappanut. Siinä lepäsi vanha toveri lävistetyin otsin ja kuono verisenä.
Lazare otti kirveensä, puhdisti sen lirisevässä purossa ja lähti linnaan. Sieltä otti hän lapion ja nyytin, jossa oli vanhoja vaatteita ja palasi takaisin kuolleen eläimen luokse.
Ja hiljaisessa metsässä, jossa Geneviève oli ensimäisen rakkautensa ilmaissut, kalvoi hän haudan nuoruutensa ystävälle, Martin raukalle, josta hän oli niin paljon pitänyt.