Hän kumarsi kainosti pienelle herralle, jonka rinta oli sisään painunut ja jolla oli laihat kasvot mustine partoineen.
— Rose-Marie, katso, täällä meidän suojattianne, — jatkoi Geneviève esitellen ystävänsä rouva Miralezille.
Lazare näki edessään nuoren naisen viehkeine vartaloineen ja säteilevän kauniine kasvoineen, joista lempeä silmäpari pitkien mustien silmäripsien ympäröimänä tarkasteli häntä. Hän kumarsi hänelle kuten herrallekin.
— Sinun hempukkasi ei näytä hullummalta, — sanoi Rose-Marie
Genevièvelle kun Lazare oli heidät jättänyt.
— Eihän sen pitäisi sinullekaan olla niin kovin vastenmielinen, eikö totta, sanoi Geneviève kehasemalla.
Vastauksen sijasta »Granadan ruusu» ainoastaan hymyili.
Lorenzo Miralezin täytyi jo kolmin päivän perästä matkustaa Pariisiin, jolloin hänen vaimonsa ja uusi kirjuri oli häntä seuraava.
Matkaile lähtöpäivänä tahtoi Lazare vielä kerta katsella niitä kauniita seutuja, joissa hänen rakkautensa oli herännyt ja jossa hän oli löytänyt itsensä. Kävelyllä ollessaan istahti hän päivän varjon muotoon saksitun kuusen alle, jossa Geneviève oli laulanut edellisellä viikolla, ja täältä näki hän Genevièven nopeasti lähestyvän.
Tänään hän ei laulanut; hänen silmänsä tulvehti kyyneleitä.
— Tulen ottamaan jäähyväisiä sinulta, Lazare! — sanoi hän tukahdutetulla äänellä. Alhaalla rautatien asemalla on niin paljon väkeä, ettemme siellä voi puhua häiritsemättä.