Hän ojensi molemmat kätensä Lazarelle?
— Oletko minuun tyytyväinen? Eikö se ole hyvä toimi, jonka sait?
Tuletko minua vähän kaipaamaan, Lazare?
— Kuinka voisin ilmaista mitä tunnen? — vastasi hän. — Antakaa anteeksi! En ole koskaan rakastanut, ja olen melkein kuin lapsi, joka näkee ympärillään kukkia, päivänpaistetta, puita, lintuja, kaikkea kaunista maan päällä, joka kaikkea ihmettelee ja ihastelee voimatta kuitenkaan sanoa mitään, kosk'ei osaa puhua tahtoisin kuitenkin näyttää teille, kuinka paljon teitä rakastan, neiti Geneviève. Mutta senhän te näette, eikö totta? Minä rakastan teitä kaikesta siitä hyvästä, jota olette minulle tehneet, ja vaikka olisitte tehneet minulle jotain pahaakin, rakastaisin teitä siitä huolimatta yhtä paljon. Tahdotte, että matkustan Pariisiin tullakseni teille kelvolliseksi. Minä matkustan, vaan en kaipauksen ja surun kyyneleitä vuodattamatta. Antakaa se anteeksi! Ne päivät, jotka olen viettänyt linnassanne, ovat elämäni ihanimmat. Vaan minähän palaan takaisin, eikö niin? Varmasti, ja silloin tulemme niin onnellisiksi! … Olen täysin vakuutettu siitä. Minä rakastan teitä enkä tule koskaan rakastamaan ketään toista.
— Olisikohan niin? — kuiskasi hän.
— Varmasti, Geneviève, se tulee niin olemaan. Tulen teitä rakastamaan elämäni viimeiseen hetkeen saakka! Te tiedätte, että nyt puhun totta, ja että nämä sanani tulevat olemaan ohjeenani kaikissa vastaisissa vaiheissani. Oi, Geneviève, ettekö usko rakkauteeni, ettekö luota siihen, että se tulee olemaan muuttumaton kaikkina aikoina?
— Kyllä, Lazare, tunnen sen; me tulemme aina rakastamaan toisiamme, sanoi hän vaaleten.
Ja hän kallisti päänsä sulhonsa rinnalle.
— Hyvästi kahdeksi vuodeksi! — nyyhkytti hän. Anna minulle yksi suudelma!
Hän ummisti silmänsä.
Ja Lazare suuteli Genevièveä, ja tähän lemmensuudelmaan, ensimäiseen jonka hän elämässään antoi, vuodatti hän koko sielunsa.