* * * * *
Muutamia tunteja myöhemmin veivät vaunut herra ja rouva Miralezin, kirjurin ja kamarineidin rautatienasemalle. Neiti Sartilly seurasi heitä. Matkalla istuivat Geneviève ja Lazare ääneti, Rose-Marie ihaili luontoa ja Lorenzo tutkisteli aikataulua.
Kolmen neljännestunnin kuluttaa olivat he rautatien asemalla. Pariisin juna tuli tohisten, jolloin kuihtuneet lehdet tien kummallakin puolen varisivat alas.
Silloin alkoi Genevièveä peloittaa. Hän antoi enonsa ja tätinsä suudella itseään sekä ojensi Lazarelle kylmän vapisevan kätensä.
Hän tulisi niinmuodoin matkustamaan. Hänkö jättäisi hänet kahdeksi vuodeksi? Hän, tuo puhdassydäminen, turmeltumatoin, tulisi elämään suuren maailman pyörteissä, sen turhuuksissa ja viettelyksissä! Voi, miksi oli hän tahtonut tuota! Olisiko hänellä voimia kestää kaikkia kiusauksia? Tulisiko jäämään hänelle uskolliseksi? Mihin vaarallisiin seikkailuihin hän olikaan syössyt poikaparan! Mitä varten surra huomisesta ja tulevaisuudesta, kun nykyisyys on niin ihana?
— Lazare, elä lähde! Minä olin järjiltäni! — tahtoi Geneviève huutaa.
Mutta hän näki ajatuksissaan sen mustan vaunun, jossa äitinsä oli itkenyt eräänä yönä portaiden vierellä kadulla ja hän sai taas rohkeutta. Niin, Lazare matkustakoon! Se on välttämätöntä.
— Hyvästi, kaikki! — huusi hän hermostuneesti heittäen lentosuukkosen matkustajille.
— Tahdotteko ottaa tämän käsilaukkuni, herra Hontarrède? — sanoi
Rose-Marie uudelle kirjurille.
Kyyneleittensä takaa näki Geneviève Lazaren kantavan kauniin pariisittaren laukkua ja nousevan junaan hänen jälestään.