II
Lazare seurasi prioria. Mutta hänen jalkansa vapisivat ja silmänsä sumenivat. Hänelle täytyi osoittaa paikkansa kappelissa. Hän ei ymmärtänyt mitään jokapäiväisistä rukouksista, ja huulensa vavahtelivat sydämensä ottamatta osaa rukouksiin.
Sydämensä? Se oli jäänyt sinne alas tallin edustalle, jonne hän oli jättänyt Martininsa, rakkaan toverinsa, jonka sarviin veli Marc tällä hetkellä sitoi köyttänsä. Martinin täytyi siis jättää luostari ja vietäisiin teurastamoon — se ainoa, josta hän saattoi vielä pitää.
Veli Lazare kuunteli. Hän koetteli tarkata mitä ulkona pihatossa tapahtui. Härkä meni aivan epäilyttä veli Marcin jälessä. Se poistui, meni ulos suuresta portista ja urkeni pitkin tuntematonta tietä, jossa kaikki outoudet herättivät sen huomiota.
Oih, Martin-raukka, joka muutamain tuntien kuluttua saa surmansa, kaukana voimattomasta isännästään!
Munkki risti kätensä ja pusersi niitä epätoivoisesti.
Munkit jättivät kappelin. Hän seurasi tiedottomana. Ja kun hän tuli pihattoon, katseli hän murtuneena niitä syviä jälkiä, jotka Martin ja kulettajansa olivat santaan jättäneet. Portille saakka hän niitä seurasi. Vaan kello taas soi kutsuen veljiä refektorioon. Lazare oli tyrskähtää itkuun.
Toverit näkivät hänen surunsa ja näyttivät hämmästyvän siitä. Munkilla, jolla on rauha sydämessä, tulee olla hymy huulilla.
* * * * *
Illallisella ei Lazare voinut syödä. Ensi kertaa tuntui hänestä musta luostarileipä vastenmieliseltä ja hän joi ainoastaan vettä. Eräs isä luki kuuluvasti muutamasta hengellisestä kirjasta, mutta Lazare ei kuullut mitään. Vastapäätä häntä valkeaksi kalkitulla seinustalla irvisti luuranko, vieressä seuraava kirjoitus: