Lazare tanssi kotiljongia ajatellen kaipauksella aikaa, jolloin sai kaivaa omaa hautaansa.
Näissä kemuissa tuli hän seurustelemaan nuorien tyttöjen kanssa, jotka puhuvat alasluoduin silmin, jotka käyttäytyvät ja ovat puetut kuin muotilehtien naiskuvat, jotka ottavat lausuntotunteja oppiakseen lausumaan tunteensa sellaisella äänen painolla kuin ylistetyt näyttelijät. Eikä yksikään laji tehnyt häneen pienintäkään vaikutusta. Niitten naisten kanssa, jotka eivät häntä suorastaan inhottaneet, puhui hän neiti Sartillysta ja ylisteli häntä. Kun rouva Miralez tahtoi häntä leikkiin, jossa suudellaan toisiaan, kieltäytyi hän siitä vetäytyen pois joukosta sillä syyllä, ettei hän tunne sitä leikkiä. Mieluummin olisi hän rouhinut kiviä.
Tulipa kerran hänen luokseen muutaman varattoman tyttären äiti esitellen:
— Herra Hontarrède, Edvige olisi hyvin iloinen jos saisi maalatakseen muotokuvanne. Hän myy taulunsa Lontooseen, tiedätte kai sen? Teistä saisi hän erittäin omaperäisen muotokuvan. Tulkaa, herra Hontarrède, katsomaan hänen atelieriaan ylihuomenna klo 3 tai 4.
Edvigen pyydys huvitti paljon hänen tuttujaan. Hän oli jo maalannut suuren joukon naimaijässä olevia nuoria herroja. Äiti oli aina läsnä ensi kerroilla, mutta sairastui sittemmin. Ja tytär vaihtoi aina silloin kevyen seurustelupuvun päällensä, »koska atelierissa oli niin kuuma».
Etienne kävi atelierissa luvaten tulla istumaan seuraavalla viikolla.
Onneksi kutsuttiin häntä samana päivänä sähkösanomalla Bordeauxiin, hänen isoisänsä François Hontarrède oli kuolemaisillaan.
Kirjuri sai kahdeksan päivän loman ja matkusti heti Girondeen.
Palattuaan pyysi hän heti saada puhui herra Miralezin kanssa tahtoen kysyä hänen neuvoaan tärkeässä asiassa.
— Hyvä! Nyt aikoo hän mennä naimisiin! — ajatteli rouva Miralez. —
Neiti Edvige on onnistunut!