— Ole huoletta! Olemme pian täällä jälleen.
Etienne otti eväspussin ja riensi Rose-Marien jälkeen, joka kiisi eteenpäin kostealla hiekalla kuten koulutyttö.
— Meidän täytyy kiirehtiä, — sanoi hän nuorelle miesseuralaiselleen.
Hän vapisi malttamattomuudesta ja silmänsä loistivat.
He hyppelivät yli pienien purojen kiiruhtaen kalliosaarta kohden. Erästä kalliota vastaan viskautuivat laineet niin että vaahto pärskyi ylös kalliolle.
— Se tekee hyvää, — eikö totta, virkkoi rouva.
Neljännestunnin kuluttua olivat he saarella.
— Nyt se alkaa, — virkkoi Rose-Marie ja nosti pukunsa liepeitä.
Etienne näki hänen pienten jalkainsa kiipeävän kallioille ja hän seurasi niitä ilomielin.
Hän ei ollut enää synkkä munkki, joka sulki silmänsä kaikelle luonnon kauneudelle. Hänen runollinen mielensä nautti kaikesta täysin siemauksin.